Valoisaa juhannusta!

Juhannussaarna Janakkalan Pyhän Laurin kirkossa 24.06.2006

Luuk. 1: 57-66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: "Ei, hänen nimekseen tulee Johannes." Toiset sanoivat: "Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä." He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: "Hänen nimensä on Johannes." Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.

Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Sillä Herran käsi oli hänen yllään.

Juhannuksen mies on Johannes. Ei kuka tahansa Johannes, vaan Johannes Kastaja - kovaääninen kamelinkarvamies, jonka kohtaloksi koitui pään menetys Herodeksen juhlan tanssiesityksen palkkioksi.

Johannes julisti tulevaa aikaa: valon koittamista pimeyden keskelle. Niinpä Johanneksen juhla sopii hyvin suomalaiseen keskikesään, kesäpäivän seisauksen tuntumaan. Me elämme juuri nyt vuoden valoisinta aikaa. Mutta ei Johannes tarkoittanut tätä silmin havaittavaa valoa, vaan aivan toista valoa.

Tuo toinen valo - sen tulemista me kirkossa yhäkin aavistelemme, vaikka kirjoitusten mukaan valo ilmestyi keskuuteemme jo ajanlaskumme alussa. Jeesuksen tuoma valo oli kuitenkin niin toisenlaista kuin mihin oli totuttu, että se jäi monilta huomaamatta. Lopulta sitä ei edes haluttu huomata. Näin sai Jeesuksin valon tuojana kokea edelläkävijänsä kohtalon. Pimeys ei kestänyt valoa. Valon tuoja sai osakseen ristinkuoleman.

Johannes Kastajan elämää ja karua kohtaloa miettiessäni tulee mieleen tunnettu satu: Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Siinä Kokko kuvaa hienosti pimeyden ja valon kohtaamista. Mutta koska kyseessä on satu, niin kertomuksen lopputulos on toinen. Sadulla on kuitenkin selkeä kosketus elävään elämään.

Eläinlääkäri Yrjö Kokko toimi jatkosodan ajan Kannaksella eläinlääkintäkapteenina. Kun Kokko joutui viettämään joulun 1941 asemapaikassaan, päätti hän lähettää lapsilleen joululahjaksi kuvitetun joululehden satuineen. Kokko oli jo pitkään suunnitellut kirjoittavansa jonkinlaisen luontosinfonian, ja hän kuvaa kirjassaan Sota ja satu, miten idea syntyi.

Joulun alla Kokko oli käynyt tarkastusmatkalla Kyyrölässä. Muutamaa vuotta aikaisemmin hän oli kierrellyt Kannaksella ja myös Kyyrölässä ja paikan kauneus oli tehnyt häneen vaikutuksen. Nyt Kyyrölän kirkko oli joutunut tulituksen kohteeksi ja kirkon alttaritaulu oli saanut osumia. Jeesuksen kasvot olivat osittain tuhoutuneet ja ohimoon oli iskenyt kranaatinsirpale. Näky järkytti Kokkoa kovasti ja kun hän paluumatkalla näki neuvostoliittolaisen sotavankijoukon laahustavan tiellä, hänen ahdistuksensa vain lisääntyi. Niin sai alkunsa luontosinfonian idea. Pessimisti-menninkäinen ja opitimisti-keijukainen saivat hahmon.

"On tavallaan kummallista, että tarvittiin sodan hävittämä kirkko, lohduton vankijoukko, pakkasilta, tykkien jylinä ja suutulet ennen kuin satuni lyyrinen ja filosofinen "sävel" syntyi."

Kokko kirjoitti ja kuvasi satuaan kolmen vuoden ajan keskellä rintaman todellisuutta. Sadun maailmassa eläminen auttoi Kokkoa kestämään, mutta sota loi kirjaan oudon tunnelman taustalla odottavasta tuhosta, vaikka tarina päättyykin onnellisesti Pessin ja Illusian lapsen, hännättömän ja siivettömän, siis ihmisen syntymiseen. (Lähde: http://www.yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php?id=186)

Ei Yrjö Kokko silti ole ainoa lajissaan. Kautta aikojen ovat sadut olleet ihmisten henkireikiä ulos painostavaksi koetusta todellisuudesta. Satujen avulla on aina opetettu lapsille elämän perustaitoja ja valmistettu heitä siten kohtaamaan edessä oleva elämä.

Sadussa Pessi ja Illusia löytävät toisensa - huolimatta täysin erilaisista taustoistaan. Elävässä elämässä Pessi ja Illusia eivät kuitenkaan vieläkään löydä toisiaan. Näin Johanneksen saarna pimeyden keskelle koittavasta valosta on edelleenkin ajankohtainen.

Nimi Johannes tarkoittaa "Jumala on armollinen". Johannes eli nimensä mukaisesti. Hän oli täysin tietoinen sanomansa saamasta huonosta vastaanotosta. Vankilakaan ei saanut häntä vaikenemaan. Vielä viimeisillä hetkilläänkin hän oli valmis jatkamaan työtään. Vankilassa ollessaan hän lähetti omat oppilaansa Jeesuksen luo kysymään: "Oletko sinä se, jonka oli määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?" Kysymys osoittaa, että Johannes luotti loppuun asti Jumalan armollisuuteen eikä antanut synkän todellisuuden masentaa itseään.

Johanneksesta kysyttiin lapsena: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Voisiko kysymyksen kääntää myös koskemaan itseämme: "Mikähän meistä tulee?" Voimmeko me löytää samanlaisen luottamuksen armolliseen Jumalaan kuin mikä oli Johanneksella? Onko Johanneksen usko jotain niin poikkeuksellista, ettei sellainen voi koskaan tulla meidän osaksemme?

Näihin kysymyksiin vastaa Raamatussa apostoli Paavali. Ilmeisesti myös Rooman seurakunnassa pohdittiin uskon ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Usko ei ratkaisutkaan välittömästi kaikkia elämän ristiriitoja. Pimeys ja valo jatkoivat yhä taisteluaan. Niinpä Paavali kirjoitti heille kirjeen, jossa hän sanoi näin:

"Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta." (Room. 8:22-27)

Uskon lujuus ei ole horjumatonta oikeassa olemista. Uskon lujuus on sitä, että me heikkouksiemme ja erehtymistemme keskelläkin raivaamme Jumalalle tilaa. Jumalan läsnäolo ei tarkoita meidän nuhteettomuuttamme. Eikös valon tuominen pimeään merkitse sitä, että pimeyden peittämät asiat tulevat näkyviksi! Samalla lailla Jumalan läsnäolo paljastaa vääjäämättä heikkoutemme.

Uskon lujuudesta riippumatta me erehdymme ja teemme virheitä loppuun asti. Silti saamme luottaa Jumalan armollisuuteen.

Parasta uskossa on siinä oppiminen ja kasvaminen - ei täydelliseksi tuleminen. Uskoa voisi verrata myös lasten leikkeihin. Parhaat muistoni lapsuuden leikeistä liittyvät leikin rakentamiseen. Leikki jaksoi usein kiinnostaa juuri niin kauan kuin sen rakentaminen kesti. Esimerkiksi oli kiehtovaa rakentaa junarataa ja siihen liittyvää maisemaa. Kun se lopulta oli valmis, niin itse leikkiminen junalla ei enää ollutkaan kiehtovaa. Ehkä näin on käynyt monella muullakin. On Jumalan viisautta, että usko ei ole koskaan valmis, vaan säilymme loppuun asti oppilaina.

Malttamattomuus saa meidät luulemaan, että voisi olla mahdollista uskoa virheettömästi - että voisimme löytää kaikkiin kysymyksiimme Jumalan lopullisen vastauksen.

Johannes Kastaja oli tienraivaaja. Tien raivaamista riittää kyllä vielä meillekin. Raivataan siis rauhassa tietä pelkäämättä epäonnistumisia, joita vääjäämättä on edessäpäin.

Raivataan ja ollaan keskeneräisiä Jumalaan luottaen.