Väliaikaista

Työni puolesta joudun usein seisomaan hautausmaalla avoimen haudan äärellä. Väistämättä se jättää jälkensä. Joka kerta siellä seisoessa saa vahvan mustutuksen elämän ainutlaatuisuudesta. Vain hetken olemme täällä ja sitten kaikki on ohi. Voisinpa elää jokaisen hetken elämässäni tuon hetken arvon mukaisesti. Sillä vain siten jätän jälkeeni jotain sellaista, millä on arvoa niille, jotka tulevat jälkeeni. Kovin vahvasti en voi väittää tässä onnistuneeni. Omat juttunsa sitä näkee usein erilaisena kuin muut. Sen kuitenkin olen jo oivaltanut, että liika totisuus pilaa monta hyvää juttua. Myös oman elämänsä voi sillä varjostaa.

Uhkean punaiset, hehkuvan keltaiset ja syvän vihreät puut hautausmaalla muistuttavat elämän väreistä. Surun musta totisuuskin on vain väliaikaista.

Osanottoni Kauhajoen suruviestin osallisille

Olin eilen uutispimennossa lähes koko päivän. Vasta illalla hiukan ennen unen tuloa katselin television uutisia. Päivällä kokemani kaunis aurinkoinen ruskamaisema tummeni silmissäni.

Aloitin tämän päivän kävelemällä hautausmaalla. Aurinko oli juuri nousemassa. Syksyinen usva verhosi hautakiviä. Tähänkin kuvaan mahtuu monta surua. Osa niistä on yhtä käsittämätön kuin Kauhajoellakin koettu suru. Mikä saa ihmisen ottamaan omat ohjat käsiinsä ja saattamaan ihmisiä tänne, mistä ei ole enää paluuta?

Siltikin tahdon uskoa kauneuteen, hyvyyteen ja kaikkeen sellaiseen, mikä antaa elämälle positiivista energiaa. Vaikka ensin oli Jokela, nyt Kauhajoki ja joskus kuka tietää mikä - niin siltikin. Ei voi olla oikein antaa periksi kauhukuville. Elämää ei voi rakentaa pelkojen varaan. On tehtävä työtä sen eteen, että mahdollisille aseisiin tarttujille löytyi ajoissa apua.

Kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille,

tehkää se heille. 

(Matteuksen evankeliumi 7:12)

Toinen toistemme huomioiminen, tukeminen, rohkaiseminen, kuunteleminen yms. ei maksa mitään. Tästä voimme aloittaa.