ASPÖ 3/3 Muistot - Memories

Aspön kylä

Aspö village

Kirjoittajakurssi ei ole pelkkää kirjoittamista, 

kun ollaan Saaristopolun kurssimatkalla.

(www.saaristopolku.fi)

Aspöstä löytyy myös suojaisia paikkoja.

You can find in Aspö also sheltered places.

Kaukana siintää Aspön korkein kohta.

Far away you can see the highest hill of Aspö.

Aspön kylä jää kauas alas, kun nousemme 

ylös korkeimmalla kukkulalle.

Aspö village remains downward when we climb 

to the highest hill.

Maisema korkeimmalta kukkulalta kohti kylää.

A view from the highest hill towards the village.

Maisema samasta paikasta kohti pohjoista.

A view from the same place to the north.

Merisaunio kasvaa kallion raosta.

Something grows from a gab of a rock.

Maisemapenkki.

A view bench.

 Aspö on paikoin hyvin vaikeakulkuista.

Aspö is quite difficult to walk at some places.

Karpalosuo

A cranberry swamp

Maisemanhoitajat

View caretakers

"Kivilaituri"

"A stone dock"

"Kivilaiturilta" näkyy Aspön kirkko.

You can see Aspö church from "the stone dock".

ASPÖ 1/3 - Pieni kaunis saari (A tiny beautiful island)

Aspö sijaitsee Korppoosta suoraan etelään. Sinne pääsee (kesäaikaan) yhteysaluksella, joka kulkee lähtee Nauvon Pärnäisestä.

Aspö is situated in south of Korppoo. You can travel there (in summertime) by boat from Pärnäinen in Nauvo.

Aspön sataman kyläaukio.

Aspö village square near the harbour.

Aspössä vierailija voi majoittua näissä kahdessa talossa.

You can have an accommodation in these houses in Aspö.

Aspön kirkko

Aspö church

Näkymä satamaan päin.

A view towards the harbour.

Yleinen sauna. Saunan tässä päässä on majoitusta matkailijoille.

A common sauna. In this side on the house you can have an accommodation.

Saunan laituri, josta on hyvä pulahtaa uimaan.

The dock of the sauna is good for swimming.

Luovan kirjoittamisen kurssi 11.-14.8.2016 majoittui täällä.

Kurssin toteutti www.saaristopolku.fi.

Ilta Aspössä

An evening in Aspö

Saarna Janakkalassa 25.01.2015

Mark. 1: 29–39

Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.

    Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.

    Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: ”Kaikki etsivät sinua.” Mutta Jeesus sanoi: ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.” Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.

Elokuvaohjaaja Klaus Härö on saanut Luterilaisen kulttuurin säätiön tunnustuspalkinnon. Palkinnon hänelle luovutti Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen.

Palkintoperusteissa todettiin, että Härön vähäeleiset elokuvat levittävät armon, anteeksiannon ja luottamuksen evankeliumia. Erityisen hyvin tämä tulee esiin elokuvassa ”Postia pappi Jaakobille”.

Tuossa palkinnonjakotilaisuudessa Härö kiteytti luterilaisuuden ydinsanoman näin:

”Kun avaat lehden, siellä kerrotaan kuinka muutut: miten sinusta tulee kaunis, tehokas ja trimmattu. Luterilaisuus ymmärtää, että ihminen on mitä on. Hyvää kohti voi kurkottaa, mutta kurkottamisesta ei saa tulla se pääasia.

… … …

Luterilaisuus on suurta syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä.”

Päivän evankeliumissa Simonin anoppi on sairas. Tuohon aikaan ajateltiin, että sairastuessaan ihminen joutui saastaisten henkien  valtaan ja siksi sairastuneilla ei ollut enää sijaa muun yhteisön joukossa. Jeesus ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan naisen parantumista vaan poikkesi taloon.

Taloon poikkeaminen on osoitus siitä, että Jeesus ei karttele sairauden saastuttamaa Simonin anoppia. Parantuminen – saastaisuuden poistuminen – alkaa vasta kohtaamisessa, missä Jeesus auttaa naisen jalkeille.

Tämän jälkeen seuraa vielä toinenkin poikkeama ajan tapoihin: Jeesus antaa naisen palvella itseään. Tätä eivät juutalaisten opettajat olisi sallineet itselleen tehdä. Näin tehden Jeesus vahvisti vastustajiensa silmissä vapaamielistä – liberaalia – kuvaa itsestään.

Illan koittaessa Simonin anopin talon oven ulkopuolelle kokoontui koko kaupunki. Evankeliumista saa käsityksen, että lähipiirissä olivat kaikki sairaat ja eri tavoin vammaiset ihmiset. Terveet seisoivat kauempana ja seurasivat uteliaina tapahtumien kulkua.

Evankeliumissa ei mainita sanoja ”kirkko” tai ”seurakunta”, mutta eikö tässä juurikin ole kuvaus siitä mitä kristillinen seurakunta ja kirkko ovat ja juurikin tuossa Härön kuvaamassa merkityksessä: ”syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä”!

Jeesus ei asettanut vaatimuksia ympärilleen kokoontuneille ihmisille. Kaikille oli tilaa ja erityisesti heille, jotka olivat syrjittyjä ja eristettyjä.

Kirjailija ja pappi Erkki Niinivaara kuvasi aikanaan kirkkoa kolmella sanalla: ”neuvottomat yhteisellä matkalla”. Kirkko koostuu juuri noista Jeesuksen ympärille kokoontuneista sairaista ja monin tavoin vajavaisista ihmisistä. Suurelta osin juuri tällaisten ihmisten takia Jeesusta moitittiin Jumalan pilkkaajaksi, sillä tuollaisen joukon koolle kokoontuminen soti kaikkea sitä puhtautta ja oikeaoppisuutta vastaan, mitä fariseukset ja lainopettajat odottivat koolle kokoontuneelta seurakunnalta. Tällaisessa kokoontumisessa ei noudatettu vaadittuja puhtaussääntöjä.

Markus kertoo toisaalla evankeliumissaan Jeesuksen ottaneen vastaan myös lapsia. Sitäkään ei olisi saanut tehdä, sillä lapset eivät olleet saaneet vielä riittävästi opetusta voidakseen ymmärtää mistä on kysymys. Tuo Simonin anopin oven eteen kokoontunut joukko koostui neuvottomista ihmisistä, jotka olivat yhdessä tulleet Jeesuksen luo etsimään tietä eteenpäin.

Syvä kiitollisuus ja ilo tulee juuri siitä, että en olekaan yksin. On muitakin kaltaisiani, on muitakin keskeneräisiä, kyseleviä ihmisiä.

Toimittaja Reetta Meriläinen pohti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa keskeneräisyyttä näin:

”Keskeneräisyys on ihmisen osa. Meistä ei tule koskaan valmiita. Aina on repsottavia nurkkia. Tehtävää, nähtävää. Kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia.

Keskeneräisyys on kohtalo, mutta samalla se on voima. Se on mahdollisuus muuttua, oppia ja paikata. Ei välttämättä kertarysäyksellä vaan askel kerrallaan. On avaruutta ajatuksille, uudelle, inhimilliselle.”

Tällainen ihmisten keskeneräisyys ja asioiden avonaisuus ei häirinnyt Jeesusta, kun hän otti ihmisiä vastaa ja kohtasi heidät sellaisina kuin he olivat.

Kaksi kuvaa kirkosta:

1.  ”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra teidän Jumalanne, olen pyhä. (3. Moos. 19:2)

2.  ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.” (Luuk. 6:36)

Tuo ensimmäinen kuva on se, josta Jeesuksen vastustajat halusivat pitää kiinni. Jälkimmäinen kuva puolestaan ei sovi mitenkään yhteen tuon ensimmäisen kuvan kanssa. Eiväthän pyhät tarvitset armahdusta! Ei ihme, että Jeesus sai Jumalan pilkkaajan leiman osakseen. Hänhän ei odottanut kenenkään luokseen tulevan olevan pyhä.

Kokonaan toinen asia on se, että kristittyinä me olemme Jumalan silmissä pyhiä. Tästä pyhyydestä huolimatta meistä saattaa näkyä ulospäin vain keskeneräisyyttä ja rikkinäisyyttä. Saatamme kokea olevamme täynnä avoimia, vastausta vaille jääneitä kysymyksiä. Meissä oleva pyhyys täydellistyy vasta perille päästyämme. Siihen asti meidän on tyytyminen omaan keskeneräisyyteemme.

Kristittyinä meitä yhdistää Jeesus – ei se, mitä me itse olemme tai ajattelemme.

Selvärajaiset vastaukset ja yksinkertaiset vastaukset eivät tee kirkosta kirkkoa. Kirkko on kirkko, kun se uskaltaa kohdata ja vastaanottaa elämän haavoittamat ja itsensä kanssa kipuilevat ihmiset seiniensä sisään ilman vaatimuksia ja ehtoja. Näin Jeesuskin toimi SImonin anopin ovensuussa.

Vielä yksi päivän evankeliumista nouseva kysymys: Miksi Jeesus kielsi henkiä puhumasta siitä mitä hän teki? Inhimillisesti ajatellen – eikö juuri kertominen olisi ollut hyvää mainosta Jeesuksen toiminnan puolesta?

Kieltäessään kertomasta tapahtuneesta Jeesus tiesi, mistä henget olisivat kertoneet (ja kaikesta huolimatta todennäköisesti kertoivat). Henget tunsivat kyllä Jeesuksen, mutta eivät kyenneet ymmärtämään sitä mitä oikeasti tapahtui. Jumalan toimintaa ei voi ilmaista koskaan täydellisesti sanoin. Apostoli Paavali kuvaa Jumalan toiminnan näkymistä meille kuin katsoisi sameaa peiliä, josta ei kunnolla saa selvää mitä näkyy.

Jeesus ei halunnut, että kerrottiin vain ihmeistä, joita nähtiin ja koettiin tapahtuneen, kun ihmiset saivat takaisin terveytensä. Ihmeet eivät olleet se juttu, vaan kohtaaminen - se, kuinka Jeesus kohtasi nuo ihmiset. Kohtaamisessa nuo monin tavoin keskeneräiset ihmiset tulivat nähdyiksi ja kuulluiksi. He  löysivät sen, mikä heissä itsessään oli hienoa ja arvokasta sen jälkeen, kun he saivat kokea olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin olivat. Kaikesta tästä kertomiseen sanat ovat riittämättömiä.

Miten kuvata sitä, että syntinen saa kokea olevansa armahdettu, että rikkinäinen saa kokea olevansa ehjä, että epävarma saa kokea varmuutta? Miten kuvata sellaista, mikä ei näy ulospäin?

Jumala pelastaa vain syntisiä, hulluja, ymmärtämättömiä, köyhiä, heikkoja, kuolleita ja kadotettuja. Kaikkea tätä me olemme elämämme loppuun saakka ja silti me olemme pelastettuja. Jumalan silmissä puhtaita ja pyhiä.

Tätä varten Jeesus syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja nousi kolmantena päivä ylös kuolleista. Tästä syystä meillä on elämä ja iankaikkisuus.

Ihminen on mitä on. Mutta niin Jumalakin on mitä hän on.

12 kirjaa teologiasta ja vähän muustakin - 12 books about theology and something else

Luku 12 on täkeä luku Raamatussa. 

Siksi valitsin tähän 12 kirjaa, 

jotka ovat muokanneet omaa uskoani 

sellaiseksi mitä se tänään on.

Maallinen ja hengellinen ilmestyi samana vuonna kuin minä synnyin (1952). 

Olisikohan kirkko nykyään paremmassa jamassa, jos Niinivaaran ajatukset 

olisivat saaneet jalansijaa kirkollisessa ajattelussa?

Kirjan perusajatus on, että jako hengellisiin ja maallisiin asioihin on turhaan 

voimia kuluttava haavekuva. Tärkeämpää olisi painottaa ihmisten kohtaamista, 

koska kaikkeen Jumalan kohtaamiseen liittyy lähimmäisen kohtaaminen. 

Jos kirkossa aletaan lajitella ihmisiä oikeisiin ja vääriin uskoviin, 

niin kirkko on antautunut harhauttavan kangastuksen lumoukseen.

Niinivaaran mielestä kaiken kristillisen julistuksen tulisi palvella ihmistä, 

jokaista ihmistä, eikä vaalia kristityn ihmisen erityisasemaa.

Olen lukenut kaikki käsille saamani Owe Wikströmin kirjat. 

Pidän hänen pohdiskelevasta ja lukijalle tilaa antavasta tyylistä. 

Rivien väliin mahtuu hyvin myös omatkin ajatukset. 

Matkallaolon mysteeriä olen pohtinut Wikströmin kanssa jo kauan 

ja pohdinta jatkuu...

Hieno kirja kahdesta erilaisesta ajattelijasta.

Tämä on hyvää keskustelua.

Köyhien Raamattu on uusin kirja hyllyssäni. 

Todella suositeltava kirja jokaiselle, 

joka luulee tuntevansa mitä Raamatussa 

on kirjoitettuna.

Nimestään huolimatta kirja ei ole teologiaa vaan antopologiaa. 

Puhtaan ja lian erottaminen on yksi esimerkki kulttuurisista 

jäsennyksistä, joita ihmisyhteisöissä vallitsee.

Douglasin kirjan luetua on ehkä helpompi ymmärtää myös 

seuraavan kirjan aihepiiriä:

Seksuaalinen erilaisuus ei ole uhka, vaan sen hyväksyminen 

antaa oikeudenmukaisuudelle ja rakkaudelle paremmat elinmahdollisuudet 

sekä yhteiskunnassa että kirkossa.

Heidi Liehu on filosofi eikä teologi, 

mutta ehkä juuri siksi hänen 

kirjansa on hyvin kiehtova 

ja uusia ajatuksia antava.

Sören Wibeck on toimittaja ja 

Ruotsissa varsin tunnettu radioääni. 

Miksi teologit eivät osaa kirjoittaa näin kiehtovia kirjoja?

Lase Mårtenssonin levy "Voiko sen sanoa toisin" 

rohkaisi minuakin mietimään miten toisin 

tutut asiat voisi sanoa, jotta ne olisivat tuoreita. 

Myös Jumalaa voi katsella välillä toisin silmin. 

Se virkistää mieltä.

Myös Jonas Gardell on toimittaja ja kirjailija. 

Hänen puheensa Jumalasta on juuri sitä toisin katsomista, 

joka avaa uusia tuoreita näkökulmia.

Luin Armstrongin kirjan hämmentyneenä siitä, 

että miksi näistä asioista ei puhuta laajemminkin? 

Juutalaisuus, kristinusko ja islamilaisuus 

ovat kaikki saaneet vaikutteita toinen toisiltaan. 

Jos yksikin puuttuisi joukosta, niin jäljelle jäävät 

uskonnot olisivat tänään hyvin erilaisia.

Mikä estää vuoropuhelun tänään?

Kritillinen usko on alusta alkaen ollut hyvin monimuotoista. 

Opillinen yhtenäisyys on saavutettu 

aina vain miekalla ja pelolla.

Jeesus ei antanut seuraajilleen valmista oppia vaan 

luottamuksen Jumalan lupauksiin. 

Eikö tämän pitäisi riittää meillekin

 - erilaisille tien kulkijoille. 

Sallittakoon erilaisuus uskossa ja elämässä. 

Yhteistä meillä on tie, jossa ei katsota 

millainen kulkija siinä kulkee.

Saarnasin täällä tänään - I was preaching here today

Tuomiosunnuntai 24.11.2013

Pyhän Laurin kirkko, Janakkala

St. Laurent's Church, Janakkala

Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’


Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’


Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’


Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’


Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Tuomiosunnuntain evankeliumi on hämmentävää luettavaa. Ainakin aluksi. Se kertoo, kuinka meidät aikojen lopulla kootaan yhteen kirkkauden valtaistuimen eteen. Siellä tapahtuu jako kahtia: toiset menevät rangaistukseen ja toiset iankaikkiseen elämään. Hämmentävää tässä on se, että kummassakaan ryhmässä ei ymmärretä syytä miksi jakolinja menee niin kuin menee. Perustelut kerrotaan jälkikäteen, mutta epäilenpä, että kysymyksiä riittää vielä senkin jälkeen.

Hämmentävää on myös se, miten me itse niin helposti yritämme toteuttaa tuota samaa kahtiajakoa omassa elämässämme. Erityisesti silloin, kun elämää varjostavat monet ulkoiset tekijät - työttömyys lisääntyy, huoli taloudesta kasvaa jne. – silloin nousevat pintaan ajatukset puhdistavasta kahtiajaosta.

Epäselviin asioihin haetaan selkeää ratkaisua. Epävarmuuden keskellä kaivataan selkeyttä. Turvallisuutta tuntuu tuovan se, kun voidaan osoittaa suoraan jotakin sellaista, minkä poistaminen ratkaisee pulman.

Tällainen kahtiajako on sitä helpompi tehdä mitä kaukaisempi ja tuntemattomampi on kohde: ulkomaalaiset, erilaisillta näyttävät ihmiset, valtaryhmästä poikkeavat ihmiset jne.

Se mikä ei tunnu itsestä hyvältä, mitä ei tunneta, sitä vastustetaan. Vikaa etsitään harvoin itsestä, sillä me olemme mestareita löytämään syitä omaan pahaan oloomme itsemme ulkopuolelta.

Jos kerran meidät aikojen lopulla jaetaan lampaisiin ja vuohiin, niin ongelmat ratkeavat, jos vuohet jo nyt saataisiin pois keskuudestamme.

Kirkollisessa keskustelussa tämä kahtiajaon vaatimus näkyy haluna tehdä luterilaisesta opista niin selkeä, että se saisi vuohet pois pilaamasta kirkkoa. Kirkossa tapahtuvat muutokset koetaan merkkinä maallistumisesta. On luisuttu pois oikeasta opista ja syypäitä siihen ovat kesuudessamme olevat vuohet. Siksi oppia ja luterilaista tunnustusta viritellään lampaiden ja vuohien erottajaksi.

Kotimaa lehdessä Olli Seppälä kirjoittaa: ”Kun elämä on epävarmaa, opista väännetään paalu, johon kaulassa oleva lieka kytketään. Maailma halutaan rajata, koska rajattomuus pelottaa.”

Kirkkohistoriaa lukemalla selviää, että kirkon oppi ei ole eikä ole koskaan ollutkaan mikään kiveen hakattu totuus. Opin perimmäinen tarkoitus on selvittää uskomme keskeiset asiat sellaisina kuin ne voidaan meidän ihmisten käyttämillä sanoilla esittää. Opin takana on monien teologien ja kirkolliskokousten pohdintoja ja linjauksia.

Parhaimmillaan oppi on keskus, joka yhdistää meitä kaikessa erilaisuudessamme ja rohkaisee meitä etsimään elävää Jumalaa.

Raja-aitana oppi toimii huonosti. Sellaisena siitä tulee pakkopaita, joka ahdistaa. Hyvä esimerkki tästä ovat keskiajan inkvisitiot. Puhtaan opin nimissä vangittiin ja poltettiin ihmisiä mitä mielikuvituksellisimmista syistä.

Tuomiosunnuntain evankeliumi ei anna meille lupaa koota yhtäkään ihmistä tai ihmisryhmää minkään istuimen eteen. Se ei ole meidän tehtävämme. Meidän tehtävämme on toinen ja sekin sanotaan selvästi tässä evankeliumissa.

Evankeliumi nostaa esiin kuusi ihmisryhmää: nälkäiset, janoiset, kodittomat, alastomat, sairaat ja vangit. Meidän tehtävämme on elää ja toimia niin, että emme sulje silmiämme ihmisten hädältä.

Jeesus itse on tästä meille hyvä esimerkki. Häntähän syytettiin juuri siitä, että hän seurusteli syntisten kanssa. Toisin sanoen Jeesus vietti paljon aikaansa siellä missä hätä oli suurin.

Varhaiset kirkkoisät  opettivat, että Jeesuksen ihmiseksi tulo ja kärsiminen eivät ole vain historiaa vaan Kristus kärsii maailman loppuun asti. ”Ristillä kärsin janoa sinun vuoksesi; nyt kärsin janoa köyhän ihmisen hahmossa, jotta saisin sinut rakastamaan oman pelastuksesi tähden.” Näin sanoi Johannes Krysostomos.

Rakkauden kaksoiskäky on Matteuksen evankeliumin mukaan lain tärkein käsky. Sama kaksoiskäsky on myös tuomiosunnuntain evankeliumin taustalla. Rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi. Matteuksen evankeliumissa korostetaan lisäksi, että hyvän tekeminen ja rakastaminen eivät rajaa ketään ulkopuolelle.

Ei ole sattumaa, että nämä evankelimissa mainitut kuusi ihmisryhmää (nälkäiset, janoiset, kodittomat, alastomat, sairaat ja vangit) ovat yhä edelleen kirkon diakoniatyön taustalla. Tänä päivänä tuo kuuden joukko on vain kasvanut isommaksi.

Meillä on silmät, joilla nähdä. Meillä on korvat, joilla kuulla. Meillä on Jumala, joka meitä rakastaa. Jumalan rakkaus meissä herättää meidätkin rakastamaan.

Rakastaminen on heittäytymistä Jumalan rakkauden vietäväksi. Se on kuin vuolas virta, joka vie. Se, joka rakastaa, ei pidä kirjaa teoistaan ja siksi hämmennys on lopulta yhtä suuri, kuin evankeliumin vanhurskailla: ”Herra, milloin?”

Tällainen on tuomiosunnuntain evankeliumi. Rakkaus rikkoo raja-aidat. Rakkaus lähettää meidät raja-aitojen ylitse.