Kuva on tulkintani valmiista. Mielestäni hauraus on valmiutta. Tästä enemmän jäljempänä. Kuvalla osallistun
Valokuvatorstain haasteeseen.
________________________________________________________
Matt. 5: 13-16
Jeesus sanoo:
»Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.»________________________________________________________
Kolme kuvaa: suola, kaupunki ja lampun valo. Sama asia kolmesta näkökulmasta. Kolme kuvaa meistä kristittyinä, seurakuntalaisina ja kirkkona. Ei kahta ilman kolmatta.
Kaksi on kuitenkin ylitse kolmannen. Vuorella oleva kaupunki näyttää jäävän vain maininnaksi suolan ja valon viedessä kaiken huomion.
Meille 2000-luvun suomalaisille vuorella oleva kaupunki on vain yksi kaupunki muiden joukossa. Toisin oli ajanlaskumme alussa. Tuolloin ainakin juutalaiset kuulijat tunnistivat kaupungissa viittauksen profeettojen lopunajan odotuksiin. Heille oli tuttu Jesajan sana:
Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana. Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista, ja kansat virtaavat sinne. Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: -- Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön! Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan, sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe. (Jes 2: 2-3)
Näin vuorella oleva kaupunki laajentaa näkökulman tästä päivästä tulevaisuuteen. Se on kuin kiintopiste, joka antaa nyt elettävälle hetkelle suunnan ja merkityksen. tulevaisuudessa emme voi kuitenkaan elää. Elämä on tässä ja nyt. Siksi on puhuttava myös suolasta ja valosta.
Matteuksen ajan juutalaisille Jumalan laki oli suola ja valo. Markuksen evankeliumi jatkaa ajatusta toteamalla: ”Olkoon teillä suola itsessänne ja eläkää sovussa toinen toistenne kanssa.” (Mark. 9:50) Matteus taas sanoo suoraan: ”Te olette maan suola.” (j. 13)
Me olemme maan suola. Mutta miten on makumme laita? Samaan aikaan, kun ihmisten kaipuu Jumalan luo tilastollisesti lisääntyy, niin väki kirkossa vähenee. Olemmeko käyneet mauttomiksi? Tällaiseen itseämme koskevaan kysymykseen ei ole helppo vastata, sillä on aina kivuliasta katsoa omia puutteita. Eihän kukaan haluaisi peilistäkään nähdä todellisia kasvojaan. Peilin edessä tartutaan mahdollisimman pian kampaan ja muihin apukeinoihin, jotta näkisi itsensä kauniimpana.
Mauton suola ei kelpaa muuhun kuin pois pantavaksi. Tästähän on kysymys niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat jättäneet kirkon. Me olemme käyneet heille mauttomiksi. He eivät enää tarvitse meitä seurakuntana ja kirkkona. Kelpaamme vain pois pantavaksi. Tietenkin voi aina kysyä onko vika suussa vai suuhun pantavassa, kun suola ei enää maistu? Joka tapauksessa on hyvä tutkailla myös itseä: Millainen maan suola me olemme?
Voiko olla mautonta suolaa? Yritäpä huudella suolasta pois sen suolaisuus. Mitä jää jäljelle?
Te olette maan suola. Ei Jeesus sanoisi näin, jos suolana oleminen olisi ominaisuus, jonka me voimme hankkia itsellemme tai olla hankkimatta. Me olemme maan suola kaikkine virheinemme ja puutteinemme. Suolan suolaisuus ei ole riippuvainen meidän inhimillisistä ominaisuuksistamme. Kirjoittahan Paavalikin kirjeessään roomalaisille: ”Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi.” (Room. 8: 9-10)
Mitä tämä nyt merkitsee? Ensin totesin suolan käyneen mauttomaksi ja sitten kumoan sen Paavalin sanalla, joka osoittaa sen olevan mahdotonta. Kuulostaa ehkä kummalliselta.
Ehkäpä myös Matteuksen evankeliumin kirjoittajakin huomasi saman, kun vaihtoi suolasta valoon.
”Te olette maailman valo.” Olla suola on samaa kuin olla valo. Me olemme valo, koska Kristus meissä on valo. Valo ei ole oma ominaisuutemme. Ei ole kyse siitä mitä me osaamme. Onhan niitä monenlaisia lamppujakin. Kaikin tavoin toiminnallisesti erinomaisia, mutta myös sellaisia, joita on vaikea käyttää (jos ei osaa). Näitä jälkimmäisiä ovat ainakin jotkut vanhat kaasulamput, joita on vielä joissain metsäkämpissä. Minä en ainakaan osaa niihin laittaa valoa ilman huolellista ohjeiden lukemista. Yhtä kaikki valo kaikissa lampuissa on sama: ne valaisevat ja palvelevat tehtävässään erinomaisesti.
Televisiossa on yksi ohjelma, jonka katson aina kun vain voin: ruotsinkielisellä FST kanavalla tulee joka toinen sunnuntai illan suussa Maria Sundblomin juontama Salt / Suola. Se on keskustelua, rukousta, raamatunlukua, musiikkia ja meditaatiota. Ohjelmassa tehdään teologisia voltteja ja kuullaan tavallisten ihmisten kertomuksia. Mutta myös ruumis saa osansa: suola tuntuu iholla, kutittaa sieraimissa, maistuu suussa. Salt on ohjelma, missä silmäkin lepää.
FST Suolassa tiivistyy mielestäni hyvin päivän evankeliumin sisältö. Ohjelmassa ei vaieta haastateltavien puutteista ja mahdollisista vioista. Siinä on läsnä koko ihminen kysymyksineen ja epäilyineen. Asioista puhutaan sellaisina kuin ne koetaan. Raamattuakin luetaan, mutta sen taakse ei piilouduta eikä sillä silotella mahdollisia ongelmia. Salt on lupa olla keskeneräinen, kyselevä ja etsivä.
Missä vaiheessa uskoon on liitetty vaatimus valmiina olosta? Ikään kuin usko voisi olla jotakin, minkä voi omaksua valmiina pakettina. Muikun blogisivulta sattui silmiini (
Kiitos Rita Mentorille) paljon puhutteleva runo:
muikku.vuodatus.net/blog/295197Runossa ihmetellään lyhtypylvään ilmoitusta ”Oletko valmis, Jeesus tulee”. Miten niin valmis? Tarvitaanko pyhäpuku tms? Runon lopussa todetaan uskon riittävän yksistään, mutta minkäs teet, kun ei sitäkään ole tähän hätään.
Emme me tarvitse valmista uskoa, emme edes mitään erityistä valmiustilaa.
Meidän valmiutemme on sitä, että olemme keskeneräisiä. Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa, kirjoittaa Paavali (Room. 12:9). Usko on matkalla olemista, tien kulkemista. On lupa kysyä, etsiä ja epäilläkin. Me olemme suola ja valo, mutta suola ja valo ei tule meistä vaan Kristuksesta. Tästä muistuttaa myös ehtoollisen alkaessa usein kuultava kutsu: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.” Muunlaista valmiutta me emme enää tarvitse.
________________________________________________________
P.S. Olisi pitänyt kirjoittaa saarna runomuotoon, niin olisin voinut osallistua myös
Runotorstaihin.
Myönnä heti: lainasin otsikon ja vähän aihettakin Ritalta. Jokasyksyinen ilonaihe on tilhien saapuminen. Niiden helisevät äänet kuuluvat kauas. Ensin vain kuuluu ja lopulta näkeekin. Näitäkin lintuja luulin aluksi puun lehdiksi, kunnes tulin riittävän lähelle havaitakseni millaisista "lehdistä" on kysymys.
Taivas täynnä tuhansia tilhiä. En ole koskaan ymmärtänyt Hitchcockin Lintuja, vaikka elokuva sinänsä onkin hyvä. Kun taivas pimenee linnuista, niin ei siinä ensinmäiseksi ole tullut mieleen pelko. Lintuinfluenssa on kuitenkin tuonut tähänkin näkymään oman varjonsa. Silti en suostu pelkäämään lintuja. En ainakaan ennen kuin niiden vaarallisuudesta on selkeää näyttöä. Siihen asti iloitsen taivaan täyttävistä ystävistä. Tulkaa tilhet ja syökää! Pihlajat ja pensaat on katettu herkullisilla marjoilla.
