Lumivuoret ikkunan takana alkoivat hiljalleen ahdistaa. Pihanpuolen ikkunoista ei ole pitkään aikaan näkynyt muuta kuin valkoista lunta. Ei puita, ei lintuja, ei oravia eikä naapureita. Oli siis pakko tarttua lapioon ja käydä hikiseen puuhaan. Olihan se vähän hölmön tuntuista puuhaa siirtää lumikasaa toiseen paikkaan. Lopputulos oli kuitenkin vaivan arvoinen. Ikkunamaisema avartui. Enää ei ole sellaista oloa, että olisi jäänyt kuin johonkin loukkuun.Samalla sitä tuli miettineeksi omaa mielen maisemaakin. Sinnekin kertyy helposti kaikenlaisia "lumivuoria" estämään näkymiä. Miten mielellään sitä käpertyykään omiin oloihinsa luullen sitä koko totuudeksi. Suostuminen siihen, että elämä on muutakin kuin mitä minulla on, merkitsee mielen "lumivuorten" raivaamista. Ei se aina niin helppoa ole, mutta suosittelen lämpimästi. Jos ei yksin siihen pysty, niin kannattaa kysyä apua.
Jos et ole vielä huomannut, niin liike lähtee todellakin lantiosta. Kokeilepa, niin löydät liikkumiseenkin aivan uuden ulottuvuuden. :-)
Minuakin alkaa jo ahdistaa nuo lumivuoret, vaikka talvi-ihminen olenkin. Onneksi aurinko paistaa! Ja totta, elämää pitää itse avartaa. Ei sitä kukaan muukaan puolestasi tee. :-)
VastaaPoistaJoku sanoi joskus: Sukuvika kun ei suksi luista. No olisiko sukuhyve kun lumilapio heiluu? Samaa hulluntyötä on tehty täälläkin ja kas kummaa tuvan ikkunasta näkee taas pitemmälle ja terassistakin on 1/3 vain kymmensenttisen jään peitossa. Siis hyötyliikuntaa kevään korvalla!
VastaaPoistaHieno vertaus nuo lumivuoret mielenmaisemassa.
VastaaPoista