Jeesuksen saarna (Luuk. 4: 16-21) Nasaretin synagogassa
on lyhyt ja ytimekäs: »Tänään, teidän
kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.» Näillä muutamilla sanoilla Jeesus
osui suoraan kuulijoiden sisimpään.
Monet kokivat Jeesuksen saarnan itseään loukkaavaksi. Niinpä he olisivat
halunneet työntää hänet alas jyrkänteeltä (Luuk. 4:29).
Ärsyttäminen ei ole vaikeaa. Eihän siihen tarvita kuin muutama huonosti
tai tarkoituksella valittu sana, niin riita on valmis. Mutta tehdä se niin kuin
Jeesus teki, se onkin jo aivan toinen juttu.
Jeesus ei tahallisesti koetellut kuulijoiden sietokykyä, mutta ei hän
myöskään pelännyt tarttua kipeisiin aiheisiin. Luettuaan Nasaretin synagogassa
katkelman Jesajan kirjan luvusta 61, hän kommentoi sitä muutamalla ja tarkoin
harkituilla sanoilla. Jeesuksen saarnan laittoi ihmiset miettimään asioita,
joista ei olisi saanut puhua – ei ainakaan siten kuin Jeesus sen teki. Monet
kokivat Jeesuksen ravistelevan sanoillaan koko yhteiskunnan perustaa. Siksi
hänet olisi haluttu vaientaa työntämällä alas jyrkänteeltä.
Jeesuksen aikana elämisen rajat
määriteltiin kunnian ja häpeän kautta. Kunnia merkitsi arvostusta, jonka sai joko
syntyperän tai oman ansion mukaan. Perinteisesti ajateltiin, että kirjoitukset
kuuluivat vain niille, jotka olivat sen arvoisia. Köyhät eivät olleet minkään
arvoisia. Profeettojen kirjoituksissa heidät kyllä nostettiin muiden rinnalle,
mutta ihmisten arkipäivässä köyhyys oli häpeä. Ei olisi saanut Jeesuksen tavoin
sanoa, että hyvä sanoma kuului myös köyhille.
Tässä kohdin on hyvä pysähtyä
miettimään miten me itse käytämme hyvää sanomaa? Olemmeko me valmiit jakamaan
sitä kaikille ilman ehtoja? Vai kieltäydymmekö suomasta edes pientä
ystävällistä katsetta ihmiselle, joka mielestämme ei ole sitä ansainnut?
Kunnia ja häpeä eivät enää
suomalaisessa kulttuurissa määrittele elämää samassa mitassa kuin ajanlaskumme
alussa. Tilalle on tullut jotain muuta. Nettimaailmassa on yleistynyt toisten
ihmisten virheiden kaivelu. Lähes jokainen hyvin alkanut keskustelu internetin
keskustelupalstoilla loppuu siihen, että areenan valtaavat kaiken keskustelun
sammuttavat tuomion julistajat. Moni on ominut sananvapauden luvaksi sanoa mitä
sylki suuhun tuo. Ei tunnu olevan mitään väliä sillä, miten viesti ymmärretään.
Vastapuolen kuuntelemista ei edes yritetä.
Näinkö me toimimme myös toinen
toistemme suhteen? Eihän kukaan meistä ole virheetön! Jokainen meistä erehtyy
ja tekee vääriä valintoja. Missä on armollisuus? Missä on tuo Jeesuksen
osoittama kaikki rajat ylittävä hyväksyvä katse? Eikö olisi tärkeämpää
vahvistaa sitä hyvää, mitä jokaisesta ihmisestä löytyy kuin kaivella virheitä,
joiden vatvomisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää.
Vangit olivat Jeesuksen aikana
ihmisiä, joilta oli riistetty vapaus usein hyvinkin mielivaltaisista syistä.
Jos syntyperäsi mukaan et ollut syntynyt arvostettujen joukkoon, niin jouduit
vangituksi hyvinkin vähäpätöisistä syistä toisin kuin sinua ylempänä olevat. Jeesus
loukkasi hyväosaisten kunniaa julistamalla vapautusta vangituille.
Jos ihminen ei saa koskaan
osakseen hyväksyvää katsetta, niin hän kokee olevansa oman elämänsä vanki. Ei
sitä kykene luottamaan itseensä, jos ei koe olevansa hyväksytty toistenkaan
silmissä. Tehokkain tapa syrjiä toista on olla katsomatta häntä. Jokainen meistä
voi omalla kohdallaan miettiä millaisia ihmisiä ei voi sietää ja miksi.
Sokeus oli ajanlaskumme alussa
sairaus, joka johti väistämättä yhteisön ulkopuolelle. Kun kerran oli sinne joutunut,
niin pääsy takaisin oli lähes mahdotonta. Ajateltiin, että sairaus oli
rangaistus ja sairastuneella oli siihen syynsä. Mitä vakavampi sairaus, sitä
suurempi häpeä. Jeesuksen mukaan sairaus ei kuitenkaan ollut Jumalan
rangaistus. Tämä loukkasi terveitä.
Me suhtaudumme sairauteen nykyisin
eri tavalla, mutta erilaisuuden sietokyvyn suhteen liikumme yhä samoilla
linjoilla. Slogan ”Suomi suomalaisille!” kertoo erilaisuuden pelosta. Vain
samanlaiset, vain samaa syntyperää olevat, vain samoin ajattelevat kuuluvat
joukkoon. Pysykööt muualla kaikki muut. Näin ajatellen me toimimme juuri niin
kuin Jeesuksen ajan ihmiset.
Jeesuksen ajan yhteiskunnassa kunniallisuutta
ja arvostusta ylläpidettiin sulkemalla ulkopuolelle kaikki se mikä ei kuulunut
kuvaan. Merkitystä oli vain sillä, mikä oli sisäpuolella, osana kunniallista
yhteisöä. Ulkopuolella olevilla ei ollut arvoa. Siksi heidän sortamistaan ei
pidetty sortona. Se oli oikeutettua. Mitä alemmaksi ja näkymättömämmäksi häpeä
saatiin poljettua, sitä suurempi oli oma kunnia. Tästä syystä Jeesuksen
vapauden julistus sorretuille uhmasi koko yhteisön olemassaoloa.
Internetissä ja lehtien yleisönosastoilla tämä toiset ulkopuolelle
sulkeva asenne suorastaan iskee silmille. Armollisuus ja avoin vuorovaikutus
eivät tunnu olevan kovinkaan suosiossa. Mutta jos luovumme rakkaudesta ja armosta,
olemme tuhon tiellä.
Jeesuksen saarna Nasaretin synagogassa perustui Jesa-jan kirjan
ennustukseen riemuvuodesta. Näin Jeesus liittyi läheisesti juutalaisuudessa
vallinneeseen odotukseen, jonka mukaan lopunajan riemunvuotena yhteiskunnallinen
oikeudenmukaisuus toteutuu. Uutta ja loukkaavaa oli kuitenkin sen tuominen
nykyhetkeen – keskelle ihmisten arkea.
Jeesuksen riemuvuoteen liittyvä ”saarna” yhteiskunnallisesta
vapautuksesta antaa oikeuden ja velvollisuuden erityisesti kirkossa tehdylle diakoniatyölle
ja samalla se haastaa jokaisen meistä. Kirkkona me olemme lunastetut vapaaksi
synnin ja ahneuden orjuudesta palvelemaan ja edistämään lopunajan riemuvuoden
saapumista maailmaan. Ahneuden ja itsekkyyden maailmassa me olemme kutsuttuja
huolehtimaan jokaisesta. Jakamaan armoa ja rakkautta. Antamaa anteeksi ja pyytämään
anteeksi. Luomaan toinen toisillemme hyväksyviä katseita, jotta oppisimme näkemään
sen mikä toisessa ihmisessä on hyvää ja kaunista.
