Etsitään toisistamme hyvää ja kaunista!

Jeesuksen saarna (Luuk. 4: 16-21) Nasaretin synagogassa on lyhyt ja ytimekäs: »Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.» Näillä muutamilla sanoilla Jeesus osui suoraan kuulijoiden sisimpään.

Monet kokivat Jeesuksen saarnan itseään loukkaavaksi. Niinpä he olisivat halunneet työntää hänet alas jyrkänteeltä (Luuk. 4:29).

Ärsyttäminen ei ole vaikeaa. Eihän siihen tarvita kuin muutama huonosti tai tarkoituksella valittu sana, niin riita on valmis. Mutta tehdä se niin kuin Jeesus teki, se onkin jo aivan toinen juttu.

Jeesus ei tahallisesti koetellut kuulijoiden sietokykyä, mutta ei hän myöskään pelännyt tarttua kipeisiin aiheisiin. Luettuaan Nasaretin synagogassa katkelman Jesajan kirjan luvusta 61, hän kommentoi sitä muutamalla ja tarkoin harkituilla sanoilla. Jeesuksen saarnan laittoi ihmiset miettimään asioita, joista ei olisi saanut puhua – ei ainakaan siten kuin Jeesus sen teki. Monet kokivat Jeesuksen ravistelevan sanoillaan koko yhteiskunnan perustaa. Siksi hänet olisi haluttu vaientaa työntämällä alas jyrkänteeltä.

Jeesuksen aikana elämisen rajat määriteltiin kunnian ja häpeän kautta. Kunnia merkitsi arvostusta, jonka sai joko syntyperän tai oman ansion mukaan. Perinteisesti ajateltiin, että kirjoitukset kuuluivat vain niille, jotka olivat sen arvoisia. Köyhät eivät olleet minkään arvoisia. Profeettojen kirjoituksissa heidät kyllä nostettiin muiden rinnalle, mutta ihmisten arkipäivässä köyhyys oli häpeä. Ei olisi saanut Jeesuksen tavoin sanoa, että hyvä sanoma kuului myös köyhille.

Tässä kohdin on hyvä pysähtyä miettimään miten me itse käytämme hyvää sanomaa? Olemmeko me valmiit jakamaan sitä kaikille ilman ehtoja? Vai kieltäydymmekö suomasta edes pientä ystävällistä katsetta ihmiselle, joka mielestämme ei ole sitä ansainnut?

Kunnia ja häpeä eivät enää suomalaisessa kulttuurissa määrittele elämää samassa mitassa kuin ajanlaskumme alussa. Tilalle on tullut jotain muuta. Nettimaailmassa on yleistynyt toisten ihmisten virheiden kaivelu. Lähes jokainen hyvin alkanut keskustelu internetin keskustelupalstoilla loppuu siihen, että areenan valtaavat kaiken keskustelun sammuttavat tuomion julistajat. Moni on ominut sananvapauden luvaksi sanoa mitä sylki suuhun tuo. Ei tunnu olevan mitään väliä sillä, miten viesti ymmärretään. Vastapuolen kuuntelemista ei edes yritetä.

Näinkö me toimimme myös toinen toistemme suhteen? Eihän kukaan meistä ole virheetön! Jokainen meistä erehtyy ja tekee vääriä valintoja. Missä on armollisuus? Missä on tuo Jeesuksen osoittama kaikki rajat ylittävä hyväksyvä katse? Eikö olisi tärkeämpää vahvistaa sitä hyvää, mitä jokaisesta ihmisestä löytyy kuin kaivella virheitä, joiden vatvomisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Vangit olivat Jeesuksen aikana ihmisiä, joilta oli riistetty vapaus usein hyvinkin mielivaltaisista syistä. Jos syntyperäsi mukaan et ollut syntynyt arvostettujen joukkoon, niin jouduit vangituksi hyvinkin vähäpätöisistä syistä toisin kuin sinua ylempänä olevat. Jeesus loukkasi hyväosaisten kunniaa julistamalla vapautusta vangituille.

Jos ihminen ei saa koskaan osakseen hyväksyvää katsetta, niin hän kokee olevansa oman elämänsä vanki. Ei sitä kykene luottamaan itseensä, jos ei koe olevansa hyväksytty toistenkaan silmissä. Tehokkain tapa syrjiä toista on olla katsomatta häntä. Jokainen meistä voi omalla kohdallaan miettiä millaisia ihmisiä ei voi sietää ja miksi.

Sokeus oli ajanlaskumme alussa sairaus, joka johti väistämättä yhteisön ulkopuolelle. Kun kerran oli sinne joutunut, niin pääsy takaisin oli lähes mahdotonta. Ajateltiin, että sairaus oli rangaistus ja sairastuneella oli siihen syynsä. Mitä vakavampi sairaus, sitä suurempi häpeä. Jeesuksen mukaan sairaus ei kuitenkaan ollut Jumalan rangaistus. Tämä loukkasi terveitä.

Me suhtaudumme sairauteen nykyisin eri tavalla, mutta erilaisuuden sietokyvyn suhteen liikumme yhä samoilla linjoilla. Slogan ”Suomi suomalaisille!” kertoo erilaisuuden pelosta. Vain samanlaiset, vain samaa syntyperää olevat, vain samoin ajattelevat kuuluvat joukkoon. Pysykööt muualla kaikki muut. Näin ajatellen me toimimme juuri niin kuin Jeesuksen ajan ihmiset.

Jeesuksen ajan yhteiskunnassa kunniallisuutta ja arvostusta ylläpidettiin sulkemalla ulkopuolelle kaikki se mikä ei kuulunut kuvaan. Merkitystä oli vain sillä, mikä oli sisäpuolella, osana kunniallista yhteisöä. Ulkopuolella olevilla ei ollut arvoa. Siksi heidän sortamistaan ei pidetty sortona. Se oli oikeutettua. Mitä alemmaksi ja näkymättömämmäksi häpeä saatiin poljettua, sitä suurempi oli oma kunnia. Tästä syystä Jeesuksen vapauden julistus sorretuille uhmasi koko yhteisön olemassaoloa.

Internetissä ja lehtien yleisönosastoilla tämä toiset ulkopuolelle sulkeva asenne suorastaan iskee silmille. Armollisuus ja avoin vuorovaikutus eivät tunnu olevan kovinkaan suosiossa. Mutta jos luovumme rakkaudesta ja armosta, olemme tuhon tiellä.

Jeesuksen saarna Nasaretin synagogassa perustui Jesa-jan kirjan ennustukseen riemuvuodesta. Näin Jeesus liittyi läheisesti juutalaisuudessa vallinneeseen odotukseen, jonka mukaan lopunajan riemunvuotena yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Uutta ja loukkaavaa oli kuitenkin sen tuominen nykyhetkeen – keskelle ihmisten arkea.

Jeesuksen riemuvuoteen liittyvä ”saarna” yhteiskunnallisesta vapautuksesta antaa oikeuden ja velvollisuuden erityisesti kirkossa tehdylle diakoniatyölle ja samalla se haastaa jokaisen meistä. Kirkkona me olemme lunastetut vapaaksi synnin ja ahneuden orjuudesta palvelemaan ja edistämään lopunajan riemuvuoden saapumista maailmaan. Ahneuden ja itsekkyyden maailmassa me olemme kutsuttuja huolehtimaan jokaisesta. Jakamaan armoa ja rakkautta. Antamaa anteeksi ja pyytämään anteeksi. Luomaan toinen toisillemme hyväksyviä katseita, jotta oppisimme näkemään sen mikä toisessa ihmisessä on hyvää ja kaunista.

Jumalan rakkaus ei erottele ketään. Siksi mekin saamme olla vapaat erottelusta.