Uskon sietämätön tyhjyys?

Kristillisen uskon keskeisin asian on: Kristus on ylösnoussut.

Tämä oli alku kristinuskon synnylle. Evankeliumeissa kerrotaan naisista, jotka menivät haudalle. Hauta oli tyhjä. Tätä pidetään myös historiallinen tosiasiana, sillä kaikkein kriittisimmätkin historiantutkijat hyväksyvät sen, että ajanlaskumme alkuvuosikymmeninä tapahtui jotain merkittävää, joka sysäsi Jeesuksen seuraajat liikkeelle. Näin kaikki alkoi.

Tyhjä hauta on myös yksi niitä harvoja asioita, joista kristityt ovat alusta alkaen olleet yksimielisiä. Näin tyhjä hauta yhdistää kristittyjä kaikesta siitä erilaisuudesta huolimatta, jolla omaa uskoa eletään todeksi.

Niinpä haluan miettiä tyhjää hautaa. Tai riittänee kun pohdin tyhjää. Jeesuksen haudalle rientäneet naisetkin näkivät ensin pelkkää tyhjää. Tosin Matteuksen evankeliumi ei mainitse haudan tyhjyyttä, mutta ainakin Luukas ja Johannes kertovat selkeästi, että naisten ensimmäinen näky oli tyhjä hauta ja vasta sen jälkeen he havaitsivat jotain muuta.

Ei ole helppoa katsoa tyhjää. Kokemuksena se on vielä vaikeampi. Tyhjyyden edessä olemme helposti hämmentyneitä. Tai tyhjyys voi olla myös pelottavaa. Kuvittelepa tilanne, että yhtäkkiä kaikki äänet ympärilläsi vaikenevat ja kaikki liike lakkaa. Olet keskellä hiljaisuutta. Mitään ei tapahdu. Jos tässä tilanteessa hämmennyt, niin olet kokenut jotain samaa kuin nuo naiset tyhjällä haudalla.

Tyhjyys tekee usein myös levottomaksi. Kun elämästä katoaa mielekkyys, tilalle tulee tunne kuin seisoisi tyhjän päällä. Tässä tilanteessa sitä alkaa etsiä jotain, joka toisi takaisin kadotetun mielekkyyden. Levottomuus johtuu siitä, että tyhjä edessä ei tiedä mistä etsisi. Silloin hapuilee mielekkyyttä sieltä täältä ja varsinkin sieltä mikä  vain lisää tyhjyyden kokemusta. Jos tunne on tuttu, niin olet taas kokenut jotain samaa kuin nuo haudalle rientäneet naiset. Markuksen evankeliumissa naiset poistuvat haudalta järkytyksestä vapisten. Tyhjä hauta sammutti heidän viimeisenkin toivon kipinänsä. Markuksen mukaan pelko sai heidät vaikenemaan kaikesta siitä mitä olivat haudalla kokeneet.

Tyhjyys muistuttaa meitä myös siitä, että usko on olemukseltaan kuin askel kohti tyhjää. Tyhjä hauta itsessään on selkeästi tiedollinen asia. Uskoa ei tarvita tyhjyyden toteamiseen, mutta sitä tarvitaan, että voi astua keskelle tuota tyhjyyttä. Naisiltakin olisi jäänyt haudan sisällä istuva enkeli huomaamatta, jos he eivät olisi itse astuneet sisälle tyhjyyteen. Uskoa tarvittiin myös siihen, että uskallettiin pelosta huolimatta avata suut ja kertoa tapahtuneesta.

Niinpä usko ei ole uskottelua. Usko on luottamusta Jumalaan. Se on luottamista elämän perustaan – siihen, minkä varaan elämäsi rakennat. Usko on elämisen rohkeutta silloinkin, kun elämästä tuntuu katoavan kaikki mielekkyys. Virren 525 sanoin usko on ”rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään”. Armo on sitä, että rikkinäinen ihminen uskaltaa olla ja elää, pelkäämättä kasvojensa menetystä.

Tätä mietin pääsiäisenä.

Iloista pääsiäistä! Kristus on ylösnoussut!