Kevätretki _ A little trip in the end of April

 Seurasimme polkua metsässä.

We were following a footpath trough a forest.

Etsimme lintutornia. 

Löysimme laavun. 

Joimme kahvit.

We were seeking a birdtower,

but we found a place of a campfire. 

We enjoyed here a coffe break.

 Matka jatkui...

Our trip continued...

 Keltainen tie

A yellow road

 Tie päättyy

An end of a road

Värikäs katto

A colourfull roof

Uskon sietämätön tyhjyys?

Kristillisen uskon keskeisin asian on: Kristus on ylösnoussut.

Tämä oli alku kristinuskon synnylle. Evankeliumeissa kerrotaan naisista, jotka menivät haudalle. Hauta oli tyhjä. Tätä pidetään myös historiallinen tosiasiana, sillä kaikkein kriittisimmätkin historiantutkijat hyväksyvät sen, että ajanlaskumme alkuvuosikymmeninä tapahtui jotain merkittävää, joka sysäsi Jeesuksen seuraajat liikkeelle. Näin kaikki alkoi.

Tyhjä hauta on myös yksi niitä harvoja asioita, joista kristityt ovat alusta alkaen olleet yksimielisiä. Näin tyhjä hauta yhdistää kristittyjä kaikesta siitä erilaisuudesta huolimatta, jolla omaa uskoa eletään todeksi.

Niinpä haluan miettiä tyhjää hautaa. Tai riittänee kun pohdin tyhjää. Jeesuksen haudalle rientäneet naisetkin näkivät ensin pelkkää tyhjää. Tosin Matteuksen evankeliumi ei mainitse haudan tyhjyyttä, mutta ainakin Luukas ja Johannes kertovat selkeästi, että naisten ensimmäinen näky oli tyhjä hauta ja vasta sen jälkeen he havaitsivat jotain muuta.

Ei ole helppoa katsoa tyhjää. Kokemuksena se on vielä vaikeampi. Tyhjyyden edessä olemme helposti hämmentyneitä. Tai tyhjyys voi olla myös pelottavaa. Kuvittelepa tilanne, että yhtäkkiä kaikki äänet ympärilläsi vaikenevat ja kaikki liike lakkaa. Olet keskellä hiljaisuutta. Mitään ei tapahdu. Jos tässä tilanteessa hämmennyt, niin olet kokenut jotain samaa kuin nuo naiset tyhjällä haudalla.

Tyhjyys tekee usein myös levottomaksi. Kun elämästä katoaa mielekkyys, tilalle tulee tunne kuin seisoisi tyhjän päällä. Tässä tilanteessa sitä alkaa etsiä jotain, joka toisi takaisin kadotetun mielekkyyden. Levottomuus johtuu siitä, että tyhjä edessä ei tiedä mistä etsisi. Silloin hapuilee mielekkyyttä sieltä täältä ja varsinkin sieltä mikä  vain lisää tyhjyyden kokemusta. Jos tunne on tuttu, niin olet taas kokenut jotain samaa kuin nuo haudalle rientäneet naiset. Markuksen evankeliumissa naiset poistuvat haudalta järkytyksestä vapisten. Tyhjä hauta sammutti heidän viimeisenkin toivon kipinänsä. Markuksen mukaan pelko sai heidät vaikenemaan kaikesta siitä mitä olivat haudalla kokeneet.

Tyhjyys muistuttaa meitä myös siitä, että usko on olemukseltaan kuin askel kohti tyhjää. Tyhjä hauta itsessään on selkeästi tiedollinen asia. Uskoa ei tarvita tyhjyyden toteamiseen, mutta sitä tarvitaan, että voi astua keskelle tuota tyhjyyttä. Naisiltakin olisi jäänyt haudan sisällä istuva enkeli huomaamatta, jos he eivät olisi itse astuneet sisälle tyhjyyteen. Uskoa tarvittiin myös siihen, että uskallettiin pelosta huolimatta avata suut ja kertoa tapahtuneesta.

Niinpä usko ei ole uskottelua. Usko on luottamusta Jumalaan. Se on luottamista elämän perustaan – siihen, minkä varaan elämäsi rakennat. Usko on elämisen rohkeutta silloinkin, kun elämästä tuntuu katoavan kaikki mielekkyys. Virren 525 sanoin usko on ”rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään”. Armo on sitä, että rikkinäinen ihminen uskaltaa olla ja elää, pelkäämättä kasvojensa menetystä.

Tätä mietin pääsiäisenä.

Iloista pääsiäistä! Kristus on ylösnoussut!

Palmusunnuntaina mietin tätä

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan.

    Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: 'Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi'?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.

____________________________________________________________________

Raamatussa puhutaan harvoin Jeesuksen tunteista. Palmusunnuntai evankeliumi (Matt. 21: 12-17) on yksi näistä harvoista kertomuksista, joissa Jeesuksen tunteet tulevat esiin. Jeesus näyttää menettävän malttinsa Jerusalemin temppelissä. Hän käyttäytyy tavalla, joka saisi meidät kutsumaan poliisit paikalle.

Tätä ennen tapahtui jotain muuta. Jeesus saapui Jerusalemiin ratsastaen aasilla. Kulkuväline oli vaatimaton, mutta vastaanotto sitäkin loisteliaampi. Ihmisiä kerääntyi teiden varsille toivottamaan Jeesuksen tervetulleeksi kaupunkiin niin kuin kuninkaita tervehditään. Tielle levitettiin vaatteita ja puiden lehviä, jotta kuiva hiekka ei pölyäisi ja haittaisi matkantekoa.

Tästä syystä mekin aloitimme tämän messun ristikulkueella, missä kannettiin vihreitä lehviä. Ne ovat nyt tuolla alttarin edessä. Minua nuo vihreät lehvät haastavat pohtimaan, mitä itse odotan Jeesukselta? Kuka hän minulle on? Ehkä näitä samoja mietteitä nousee myös sinun mieleesi?

Riemu loppui Jerusalemissa. Jeesus ei vastannutkaan odotuksiin, joita häneltä odotettiin. Pian kuninkaana tervehdityn Jeesuksen tie vaihtui nöyryyttäväksi matkaksi kohti ristiä.

Saavuttuaan Jerusalemiin Jeesus meni temppeliin. Esipihalla hän raivostui ja tyhjensi koko pihan sinne kerääntyneistä rahanvaihtajista ja kyyhkysenmyyjistä. Tämä olisi ymmärrettävää, jos se tapahtuisi meidän kirkkomme edessä. Mutta Jerusalemin temppelissä tilanne oli toinen.

Temppelijumalanpalvelus perustui uhraamiseen. Kukaan ihminen ei voinut lähestyä Jumalaa muutoin kuin uhraamalla syntiensä sovitukseksi. Tämä koski niin seurakuntalaisia kuin pappejakin. Pitkien ja hankalien kulkumatkojen takia oli kätevintä ostaa uhrattavat kyyhkyset vasta temppelin esipihalla. Näin säästyttiin monelta vaivalta. Roomalainen raha ei kuitenkaan kelvannut temppelissä ja siksi se piti ennen kyyhkysten ostoa vaihtaa käyväksi valuutaksi - temppelirahaksi. Kaikesta tästä seurasi äänekäs meno, kun ihmiset ajan tavan mukaan tinkivät rahan ja kyyhkysten hinnoista.

Jeesus tyhjensi temppelin esipihan ja julisti: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.” Tämän on täytynyt olla hyvin hämmentävää paikalla olleille ihmisille. Rukoilemaanhan he juuri olivat tulleet ja rukoillakseen heidän täytyi vaihtaa rahaa ostaakseen kyyhkysiä uhria varten. Ilman tuota esipihalla käytyä kaupankäyntiä he eivät olisi voineet rukoilla temppelissä. Nyt sitten täysin varoittamatta tulee Galilean Nasaretista joku Jeesus, joka pistää kaiken uusiksi. Ei siis ihme, että mielialat vaihtuivat nopeasti ja Jeesuksen kuninkuus unohtui.

Hämmennys ei loppunut tähän. Jeesus avasi temppelin ovet ihmisille, jotka eivät aiemmin olleet päässeet kunnolla edes esipihalle. Kaikenlaiset sairaudet ja vammat koettiin Jumalan rangaistukseksi ja siksi temppeliin pääsy edellytti, että ihminen oli kaikin puolin terve. Mutta Jeesus toimi toisin. Hänelle ihminen oli ihminen vammasta tai vamman puutteesta huolimatta. Niinpä Jeesus ajan tapojen vastaisesti rukoili temppelissä yhdessä sokeiden ja rampojen kanssa.

Vammaisten lisäksi Jeesus avasi temppelin ovet myös lapsille. Ei heitäkään olisi saanut sinne päästää. Tai jos pääsivät, niin ainakin lasten olisi pitänyt olla hiljaa eikä meluta äänekkäästi. Meluksihan se koettiin, kun lapset äänekkäästi huusivat: ”Hoosianna, Daavidin Poika!” Tuo huutohan oli alkanut jo ennen Jerusalemia Jeesuksen saapuessa kaupunkiin. Aikuiset olivat huutonsa jo lopettanet, mutta lasten ilo vain jatkui. Nyt heidän riemuitsevat äänensä kaikuivat temppelin holveissa eikä Jeesus tehnyt mitään huudon loppumiseksi. Hän ei tehnyt mitään lasten hillitsemiseksi, vaikka häneltä tivattiin tiukkaan äänensävyyn: ”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Mitä me voimme tästä kaikesta oppia?

Toivottavasti ei ainakaan sitä, että päästetään omat ärsyyntymiset valloilleen ja tyhjennetään kirkot ja seurakunnat kaikesta sellaisesta mikä itseä niissä ärsyttää.

On hyvin vaarallinen tunne, jos kokee olevansa jossain asiassa niin täysin oikeassa, ettei pysty lainkaan kuulemaan toisenlaisia mielipiteitä. Kirkossa meillä on jatkuvasti kiusaus asettua barrikadeille puolustamaan omasta mielestämme oikeaa uskoa. Jeesuksen esimerkin tavoin haluttaisiin kaataa ”rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkystenmyyjien jakkarat” pilaamasta uskon puhtautta. Mutta ikävä kyllä – asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Totuus ei ole kenenkään ihmisen hallussa. Totuus on asia, jota me joudumme koko ajan yhdessä kyselemään ja etsimään.

Erasmus Rotterdamilainen, joka eli ja vaikutti Hollannissa Janakkalan Pyhän Laurin kirkon rakentamisen aikoihin, oli sitä mieltä, että Johanneksen evankeliumin alku ”alussa oli sana” tarkoittaa, että ”alussa oli keskustelu”. Meille ei ole Jumalan sanassa annettu mitään vastausautomaattia, vaan sana tulee eläväksi vasta vuorovaikutuksessa Jumalan ja toinen toistemme kanssa. Näin totuuteen ei kenelläkään ihmisellä eikä millään ryhmällä ole yksinoikeutta.

Tämä on ehkä helpompi ymmärtää, jos asetamme lapset ja vammaiset esikuvaksemme. Kirkko ei ole jotain meidän ulkopuolella olevaa, vaan kirkko olemme me. Jos kaipaamme muutosta kirkkoon, niin se muuttuu meidän mukanamme. Niin kuin muuttui Jerusalemin temppeli, kun lapset ja vammaiset astuivat sisään sinne, minne heitä ei oltu aiemmin päästetty.

Tänään kirkon ovet ovat auki kaikille, jotka haluavat tänne tulla. Estot ovatkin enemmän meissä itsessämme. Tässä voisimme ottaa mallia Jeesukselta: tehdään kaikki voitavamme, että kirkkoon olisi kaikille matala kynnys. Heillekin, joita ei ole totuttu täällä näkemään.

Evankeliumi ei puhu vain muutoksesta. Myös niille, jotka hämmentyneinä seuraavat kirkon nykymenoa ja tänne tunkevia uusia tuulia, kuuluu tämä rohkaisun sana: ”Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.” Tällaisena meidän kirkkomme säilyy niin kauan, kun kokoonnumme tänne yhdessä rukoilemaan ja yhdessä alttarille jakamaan leipää ja viiniä, niin kuin Jeesus on meitä itse kehottanut.

Laulaja-lauluntekijä Tuure Kilpeläisen mielestä Suomen kielen kauneimmat sanat ovat ”valo”, ”lohtu” ja ”toivo”. Nämä sanat esiintyvät usein hänen lauluissaan. Kilpeläisen mukaan näihin sanoihin ei voi kyllästyä, sillä niissä on kaikki se, mitä elämässä tarvitaan. Jaakko Löytty on kirjoittanut laulun, missä  valo, lohtu ja toivo on tiivistetty lauseeseen yhteen lauseeseen: ”Olkaamme leipä täynnä elämää, huomisen toivo hukkuvalle.”

Valo, lohtu ja toivo on läsnä erityisesti ehtoollisessa, minne jokainen on tervetullut sellaisena kuin on.

Tästä on hyvä palata takaisin arkeen etsimään keinoja olla lohdun antaja ja toivon tuoja niille, jotka sitä tarvitsevat.

Kun heräsin tänä aamuna - When I woke up this morning

Turenki, Janakkala, Finland 02.04.2012

Tänä aamuna en herännyt linnunlauluun.

There were no birds singing in the morning.