Mark. 1:
29–39
Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen
kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja
hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä
kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella
vieraitaan.
Illalla, auringonlaskun jälkeen
Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko
kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien
vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska
ne tunsivat hänet.
Varhain
aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan,
jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät
etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: ”Kaikki etsivät
sinua.” Mutta Jeesus sanoi: ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin.
Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.” Niin hän
lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja
henkiä.
Elokuvaohjaaja Klaus Härö on saanut Luterilaisen kulttuurin
säätiön tunnustuspalkinnon. Palkinnon hänelle luovutti Kuopion hiippakunnan
piispa Jari Jolkkonen.
Palkintoperusteissa todettiin, että Härön vähäeleiset
elokuvat levittävät armon, anteeksiannon ja luottamuksen evankeliumia. Erityisen
hyvin tämä tulee esiin elokuvassa ”Postia pappi Jaakobille”.
Tuossa palkinnonjakotilaisuudessa Härö kiteytti
luterilaisuuden ydinsanoman näin:
”Kun avaat lehden, siellä kerrotaan kuinka muutut: miten
sinusta tulee kaunis, tehokas ja trimmattu. Luterilaisuus ymmärtää, että
ihminen on mitä on. Hyvää kohti voi kurkottaa, mutta kurkottamisesta ei saa
tulla se pääasia.
… … …
Luterilaisuus on suurta syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken
vajavaisen keskellä.”
Päivän evankeliumissa Simonin anoppi on sairas. Tuohon
aikaan ajateltiin, että sairastuessaan ihminen joutui saastaisten henkien valtaan ja siksi sairastuneilla ei ollut enää
sijaa muun yhteisön joukossa. Jeesus ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan naisen
parantumista vaan poikkesi taloon.
Taloon poikkeaminen on osoitus siitä, että Jeesus ei
karttele sairauden saastuttamaa Simonin anoppia. Parantuminen – saastaisuuden
poistuminen – alkaa vasta kohtaamisessa, missä Jeesus auttaa naisen jalkeille.
Tämän jälkeen seuraa vielä toinenkin poikkeama ajan
tapoihin: Jeesus antaa naisen palvella itseään. Tätä eivät juutalaisten
opettajat olisi sallineet itselleen tehdä. Näin tehden Jeesus vahvisti
vastustajiensa silmissä vapaamielistä – liberaalia – kuvaa itsestään.
Illan koittaessa Simonin anopin talon oven ulkopuolelle
kokoontui koko kaupunki. Evankeliumista saa käsityksen, että lähipiirissä
olivat kaikki sairaat ja eri tavoin vammaiset ihmiset. Terveet seisoivat
kauempana ja seurasivat uteliaina tapahtumien kulkua.
Evankeliumissa ei mainita sanoja ”kirkko” tai ”seurakunta”,
mutta eikö tässä juurikin ole kuvaus siitä mitä kristillinen seurakunta ja
kirkko ovat ja juurikin tuossa Härön kuvaamassa merkityksessä: ”syvää iloa ja
kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä”!
Jeesus ei asettanut vaatimuksia ympärilleen kokoontuneille
ihmisille. Kaikille oli tilaa ja erityisesti heille, jotka olivat syrjittyjä ja
eristettyjä.
Kirjailija ja pappi Erkki Niinivaara kuvasi aikanaan kirkkoa
kolmella sanalla: ”neuvottomat yhteisellä matkalla”. Kirkko koostuu juuri
noista Jeesuksen ympärille kokoontuneista sairaista ja monin tavoin
vajavaisista ihmisistä. Suurelta osin juuri tällaisten ihmisten takia Jeesusta
moitittiin Jumalan pilkkaajaksi, sillä tuollaisen joukon koolle kokoontuminen
soti kaikkea sitä puhtautta ja oikeaoppisuutta vastaan, mitä fariseukset ja
lainopettajat odottivat koolle kokoontuneelta seurakunnalta. Tällaisessa
kokoontumisessa ei noudatettu vaadittuja puhtaussääntöjä.
Markus kertoo toisaalla evankeliumissaan Jeesuksen ottaneen
vastaan myös lapsia. Sitäkään ei olisi saanut tehdä, sillä lapset eivät olleet
saaneet vielä riittävästi opetusta voidakseen ymmärtää mistä on kysymys. Tuo Simonin
anopin oven eteen kokoontunut joukko koostui neuvottomista ihmisistä, jotka
olivat yhdessä tulleet Jeesuksen luo etsimään tietä eteenpäin.
Syvä kiitollisuus ja ilo tulee juuri siitä, että en olekaan
yksin. On muitakin kaltaisiani, on muitakin keskeneräisiä, kyseleviä ihmisiä.
Toimittaja Reetta Meriläinen pohti jokin aika sitten
Helsingin Sanomissa keskeneräisyyttä näin:
”Keskeneräisyys on ihmisen osa. Meistä ei tule koskaan
valmiita. Aina on repsottavia nurkkia. Tehtävää, nähtävää. Kysymyksiä, joihin
ei saada vastauksia.
Keskeneräisyys on kohtalo, mutta samalla se on voima. Se on
mahdollisuus muuttua, oppia ja paikata. Ei välttämättä kertarysäyksellä vaan
askel kerrallaan. On avaruutta ajatuksille, uudelle, inhimilliselle.”
Tällainen ihmisten keskeneräisyys ja asioiden avonaisuus ei
häirinnyt Jeesusta, kun hän otti ihmisiä vastaa ja kohtasi heidät sellaisina
kuin he olivat.
Kaksi kuvaa kirkosta:
1. ”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra teidän
Jumalanne, olen pyhä. (3. Moos. 19:2)
2. ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän
Isännekin armahtaa.” (Luuk. 6:36)
Tuo ensimmäinen kuva on se, josta Jeesuksen vastustajat
halusivat pitää kiinni. Jälkimmäinen kuva puolestaan ei sovi mitenkään yhteen
tuon ensimmäisen kuvan kanssa. Eiväthän pyhät tarvitset armahdusta! Ei ihme, että
Jeesus sai Jumalan pilkkaajan leiman osakseen. Hänhän ei odottanut kenenkään
luokseen tulevan olevan pyhä.
Kokonaan toinen asia on se, että kristittyinä me olemme
Jumalan silmissä pyhiä. Tästä pyhyydestä huolimatta meistä saattaa näkyä
ulospäin vain keskeneräisyyttä ja rikkinäisyyttä. Saatamme kokea olevamme
täynnä avoimia, vastausta vaille jääneitä kysymyksiä. Meissä oleva pyhyys
täydellistyy vasta perille päästyämme. Siihen asti meidän on tyytyminen omaan
keskeneräisyyteemme.
Kristittyinä meitä yhdistää Jeesus – ei se, mitä me itse
olemme tai ajattelemme.
Selvärajaiset vastaukset ja yksinkertaiset vastaukset eivät
tee kirkosta kirkkoa. Kirkko on kirkko, kun se uskaltaa kohdata ja vastaanottaa
elämän haavoittamat ja itsensä kanssa kipuilevat ihmiset seiniensä sisään ilman
vaatimuksia ja ehtoja. Näin Jeesuskin toimi SImonin anopin ovensuussa.
Vielä yksi päivän evankeliumista nouseva kysymys: Miksi
Jeesus kielsi henkiä puhumasta siitä mitä hän teki? Inhimillisesti ajatellen –
eikö juuri kertominen olisi ollut hyvää mainosta Jeesuksen toiminnan puolesta?
Kieltäessään kertomasta tapahtuneesta Jeesus tiesi, mistä
henget olisivat kertoneet (ja kaikesta huolimatta todennäköisesti kertoivat). Henget
tunsivat kyllä Jeesuksen, mutta eivät kyenneet ymmärtämään sitä mitä oikeasti
tapahtui. Jumalan toimintaa ei voi ilmaista koskaan täydellisesti sanoin.
Apostoli Paavali kuvaa Jumalan toiminnan näkymistä meille kuin katsoisi sameaa
peiliä, josta ei kunnolla saa selvää mitä näkyy.
Jeesus ei halunnut, että kerrottiin vain ihmeistä, joita
nähtiin ja koettiin tapahtuneen, kun ihmiset saivat takaisin terveytensä. Ihmeet
eivät olleet se juttu, vaan kohtaaminen - se, kuinka Jeesus kohtasi nuo
ihmiset. Kohtaamisessa nuo monin tavoin keskeneräiset ihmiset tulivat nähdyiksi
ja kuulluiksi. He löysivät sen, mikä
heissä itsessään oli hienoa ja arvokasta sen jälkeen, kun he saivat kokea
olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin olivat. Kaikesta tästä kertomiseen sanat
ovat riittämättömiä.
Miten kuvata sitä, että syntinen saa kokea olevansa
armahdettu, että rikkinäinen saa kokea olevansa ehjä, että epävarma saa kokea
varmuutta? Miten kuvata sellaista, mikä ei näy ulospäin?
Jumala pelastaa vain syntisiä, hulluja, ymmärtämättömiä,
köyhiä, heikkoja, kuolleita ja kadotettuja. Kaikkea tätä me olemme elämämme
loppuun saakka ja silti me olemme pelastettuja. Jumalan silmissä puhtaita ja
pyhiä.
Tätä varten Jeesus syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin,
kuoli ja haudattiin ja nousi kolmantena päivä ylös kuolleista. Tästä syystä
meillä on elämä ja iankaikkisuus.
Ihminen on mitä on. Mutta niin Jumalakin on mitä hän on.
.jpg)
