25.1.15

Saarna Janakkalassa 25.01.2015



Mark. 1: 29–39
Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.
    Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.

    Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: ”Kaikki etsivät sinua.” Mutta Jeesus sanoi: ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.” Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.



Elokuvaohjaaja Klaus Härö on saanut Luterilaisen kulttuurin säätiön tunnustuspalkinnon. Palkinnon hänelle luovutti Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen.

Palkintoperusteissa todettiin, että Härön vähäeleiset elokuvat levittävät armon, anteeksiannon ja luottamuksen evankeliumia. Erityisen hyvin tämä tulee esiin elokuvassa ”Postia pappi Jaakobille”.

Tuossa palkinnonjakotilaisuudessa Härö kiteytti luterilaisuuden ydinsanoman näin:

”Kun avaat lehden, siellä kerrotaan kuinka muutut: miten sinusta tulee kaunis, tehokas ja trimmattu. Luterilaisuus ymmärtää, että ihminen on mitä on. Hyvää kohti voi kurkottaa, mutta kurkottamisesta ei saa tulla se pääasia.
… … …
Luterilaisuus on suurta syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä.”

Päivän evankeliumissa Simonin anoppi on sairas. Tuohon aikaan ajateltiin, että sairastuessaan ihminen joutui saastaisten henkien  valtaan ja siksi sairastuneilla ei ollut enää sijaa muun yhteisön joukossa. Jeesus ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan naisen parantumista vaan poikkesi taloon.

Taloon poikkeaminen on osoitus siitä, että Jeesus ei karttele sairauden saastuttamaa Simonin anoppia. Parantuminen – saastaisuuden poistuminen – alkaa vasta kohtaamisessa, missä Jeesus auttaa naisen jalkeille.

Tämän jälkeen seuraa vielä toinenkin poikkeama ajan tapoihin: Jeesus antaa naisen palvella itseään. Tätä eivät juutalaisten opettajat olisi sallineet itselleen tehdä. Näin tehden Jeesus vahvisti vastustajiensa silmissä vapaamielistä – liberaalia – kuvaa itsestään.

Illan koittaessa Simonin anopin talon oven ulkopuolelle kokoontui koko kaupunki. Evankeliumista saa käsityksen, että lähipiirissä olivat kaikki sairaat ja eri tavoin vammaiset ihmiset. Terveet seisoivat kauempana ja seurasivat uteliaina tapahtumien kulkua.

Evankeliumissa ei mainita sanoja ”kirkko” tai ”seurakunta”, mutta eikö tässä juurikin ole kuvaus siitä mitä kristillinen seurakunta ja kirkko ovat ja juurikin tuossa Härön kuvaamassa merkityksessä: ”syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä”!

Jeesus ei asettanut vaatimuksia ympärilleen kokoontuneille ihmisille. Kaikille oli tilaa ja erityisesti heille, jotka olivat syrjittyjä ja eristettyjä.

Kirjailija ja pappi Erkki Niinivaara kuvasi aikanaan kirkkoa kolmella sanalla: ”neuvottomat yhteisellä matkalla”. Kirkko koostuu juuri noista Jeesuksen ympärille kokoontuneista sairaista ja monin tavoin vajavaisista ihmisistä. Suurelta osin juuri tällaisten ihmisten takia Jeesusta moitittiin Jumalan pilkkaajaksi, sillä tuollaisen joukon koolle kokoontuminen soti kaikkea sitä puhtautta ja oikeaoppisuutta vastaan, mitä fariseukset ja lainopettajat odottivat koolle kokoontuneelta seurakunnalta. Tällaisessa kokoontumisessa ei noudatettu vaadittuja puhtaussääntöjä.

Markus kertoo toisaalla evankeliumissaan Jeesuksen ottaneen vastaan myös lapsia. Sitäkään ei olisi saanut tehdä, sillä lapset eivät olleet saaneet vielä riittävästi opetusta voidakseen ymmärtää mistä on kysymys. Tuo Simonin anopin oven eteen kokoontunut joukko koostui neuvottomista ihmisistä, jotka olivat yhdessä tulleet Jeesuksen luo etsimään tietä eteenpäin.

Syvä kiitollisuus ja ilo tulee juuri siitä, että en olekaan yksin. On muitakin kaltaisiani, on muitakin keskeneräisiä, kyseleviä ihmisiä.

Toimittaja Reetta Meriläinen pohti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa keskeneräisyyttä näin:

”Keskeneräisyys on ihmisen osa. Meistä ei tule koskaan valmiita. Aina on repsottavia nurkkia. Tehtävää, nähtävää. Kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia.

Keskeneräisyys on kohtalo, mutta samalla se on voima. Se on mahdollisuus muuttua, oppia ja paikata. Ei välttämättä kertarysäyksellä vaan askel kerrallaan. On avaruutta ajatuksille, uudelle, inhimilliselle.”

Tällainen ihmisten keskeneräisyys ja asioiden avonaisuus ei häirinnyt Jeesusta, kun hän otti ihmisiä vastaa ja kohtasi heidät sellaisina kuin he olivat.

Kaksi kuvaa kirkosta:

1.  ”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra teidän Jumalanne, olen pyhä. (3. Moos. 19:2)

2.  ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.” (Luuk. 6:36)

Tuo ensimmäinen kuva on se, josta Jeesuksen vastustajat halusivat pitää kiinni. Jälkimmäinen kuva puolestaan ei sovi mitenkään yhteen tuon ensimmäisen kuvan kanssa. Eiväthän pyhät tarvitset armahdusta! Ei ihme, että Jeesus sai Jumalan pilkkaajan leiman osakseen. Hänhän ei odottanut kenenkään luokseen tulevan olevan pyhä.

Kokonaan toinen asia on se, että kristittyinä me olemme Jumalan silmissä pyhiä. Tästä pyhyydestä huolimatta meistä saattaa näkyä ulospäin vain keskeneräisyyttä ja rikkinäisyyttä. Saatamme kokea olevamme täynnä avoimia, vastausta vaille jääneitä kysymyksiä. Meissä oleva pyhyys täydellistyy vasta perille päästyämme. Siihen asti meidän on tyytyminen omaan keskeneräisyyteemme.

Kristittyinä meitä yhdistää Jeesus – ei se, mitä me itse olemme tai ajattelemme.

Selvärajaiset vastaukset ja yksinkertaiset vastaukset eivät tee kirkosta kirkkoa. Kirkko on kirkko, kun se uskaltaa kohdata ja vastaanottaa elämän haavoittamat ja itsensä kanssa kipuilevat ihmiset seiniensä sisään ilman vaatimuksia ja ehtoja. Näin Jeesuskin toimi SImonin anopin ovensuussa.

Vielä yksi päivän evankeliumista nouseva kysymys: Miksi Jeesus kielsi henkiä puhumasta siitä mitä hän teki? Inhimillisesti ajatellen – eikö juuri kertominen olisi ollut hyvää mainosta Jeesuksen toiminnan puolesta?

Kieltäessään kertomasta tapahtuneesta Jeesus tiesi, mistä henget olisivat kertoneet (ja kaikesta huolimatta todennäköisesti kertoivat). Henget tunsivat kyllä Jeesuksen, mutta eivät kyenneet ymmärtämään sitä mitä oikeasti tapahtui. Jumalan toimintaa ei voi ilmaista koskaan täydellisesti sanoin. Apostoli Paavali kuvaa Jumalan toiminnan näkymistä meille kuin katsoisi sameaa peiliä, josta ei kunnolla saa selvää mitä näkyy.

Jeesus ei halunnut, että kerrottiin vain ihmeistä, joita nähtiin ja koettiin tapahtuneen, kun ihmiset saivat takaisin terveytensä. Ihmeet eivät olleet se juttu, vaan kohtaaminen - se, kuinka Jeesus kohtasi nuo ihmiset. Kohtaamisessa nuo monin tavoin keskeneräiset ihmiset tulivat nähdyiksi ja kuulluiksi. He  löysivät sen, mikä heissä itsessään oli hienoa ja arvokasta sen jälkeen, kun he saivat kokea olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin olivat. Kaikesta tästä kertomiseen sanat ovat riittämättömiä.

Miten kuvata sitä, että syntinen saa kokea olevansa armahdettu, että rikkinäinen saa kokea olevansa ehjä, että epävarma saa kokea varmuutta? Miten kuvata sellaista, mikä ei näy ulospäin?

Jumala pelastaa vain syntisiä, hulluja, ymmärtämättömiä, köyhiä, heikkoja, kuolleita ja kadotettuja. Kaikkea tätä me olemme elämämme loppuun saakka ja silti me olemme pelastettuja. Jumalan silmissä puhtaita ja pyhiä.

Tätä varten Jeesus syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja nousi kolmantena päivä ylös kuolleista. Tästä syystä meillä on elämä ja iankaikkisuus.


Ihminen on mitä on. Mutta niin Jumalakin on mitä hän on.