6.4.07

Pääsiäismietteitä

Luterilainen kristillisyys on ollut vanhastaan pitkäperjantaikristillisyyttä. Liekö sitten siitä johtuen tai toisinpäin hartauden harjoitukseen liitetään ilottomuus, synkkyys yms.
Vai voiko olla niin, että pitkäperjantain tunnelma vastaa meidän suomalaisten kokemusta elämästä? Mikä kärsimyksessä kiehtoo?
Omassa saarnassani olin tänään ristin juurella. Siellä oli pimeää keskellä kirkasta päivää. Niin pimeää, etten nähnyt kirjoittaa saarnaani näkyväksi. Nyt sen kuulivat vain ne, jotka olivat kirkossa.


Janakkalan Pyhän Laurin kirkon alttarilla oli pitkäperjantaina viisi ruusua. ne muistuttavat Kristuksen viidestä haavasta, jotka hän sai ristillä. Katselen mieluummin näitä ruusuja kuin Mel Gibsonin elokuvaa Kristuksen kärsimyksestä, missä haavat ovat veristäkin verisempiä.
Ruusut ovat kauniita katsella. Toista ovat haavat, joita me aiheutamme toinen toisillemme. Niistäkään en haluaisi tietää, mutta pakotan siihen itseäni etten aivan kiveksi muuttuisi.

Kristuksen ylösnousemuksessa on jotain hyvin lapsenomaista. Siinä ei ole pienintäkään vaatimusta, ei vähäisintäkään pakkoa. Ei mitään tarvetta olla jotain. Saa vain olla, avautua jaottaa vastaan. Tässä siis olen ja ihmettelen. Kristus on ylösnoussut! Unohdetaan menneet.