Onko niin, että me emme kestä elämää ilman selkeitä rajoja? Kellot ja kalenterit mittaavat aikaa niin kuin ne olisivat meidän käytössämme olevaa tilaa. Näin ovat myös tonttiemme rajatkin mahdollisimman suoria viivoja. Tämän on minun puoleni ja tuo toinen sinun puolesi...tai jonkun muun. Pääsasia kuitenkin, että tiedän mikä on minun. Samoin tarvitsen omaa aikaa. Siksi on tärkeää tietää, milloin se alkaa ja milloin loppuu. Onhan toki selkeämpää, että viiva on metsässä tai kalenterissa kuin vedessä. Entäpä jos mittaisimmekin aikaa kuin se olisi veteen piirrettyä viivaa? Mitähän siitä seuraisi?
No onhan siitä esimerkkejä: työssään loppuun palaneet - ne, jotka eivät ole voineet/osanneet erottaa itselleen lepoaikaa. Mutta kuitenkin: jossakin Afrikassa - niin olen kuullut - on ainakin ennen ollut käytössä aika, joka on kuin ympyrä tai aika, jossa katsotaan vain taaksepäin tai aika, jossa määrähetki on vasta silloin, kun kaikki ovat paikalla (riippumatta kellosta ja kalenterista). Eikös tällainen aikakäsitys ole aika lähellä veteen piirrettyä viivaa?
Metsään piirretty viiva muistuttaa minua ajasta, jonka kalenterini on jakanut moniin pieniin osiin. Tällä hetkellä kalenterissani on vain suoria viivoja eri määrähetkien välillä.
Kuva ja kirjoitus liittyy Valokuvatorstain 69. haasteeseen.
Puhutteleva kuva, ajattelemaan ravisteleva teksti. Kuinka vaikeita nuo rajalinjat ovatkaan, niiden ylittäminen tässä ajassa ja elämässä. Aikaa on myös joskus verrattu savuun. Itse olen mielistynyt tuohon vertaukseen, kun olen nuotion ääressä metsän keskellä katsonut savun leijailemista kohti korkeuksia. Siinä tunnelmassa on jotain ajatonta ja pyhää, mieltä hoitavaa ja rauhoittavaa.
VastaaPoistaSait minut hiljaiseksi kuvalla ja tekstillä. Miten oikeassa oletkaan. Mitäs jos mustavalkoiseen maailmaan saisi mukaan myös harmaan sävyt.
VastaaPoistaNuotiotulen äärellä minäkin istun mielelläni. Tunnistin tutun tunteen mehtäsielun kommentista.
VastaaPoistaevinia: Minulle suora viiva edustaa mustavalkoisuutta. Harmaat sävyt ovat seuraus siitä, että suorat viivat murenevat. Kävin katsomassa sinun Valokuvatorstaikuvasi. Siinä on konkreettisesti paljon erilaisia harmaita sävyjä, vaikka itse aiheessa oli jo jokin raja selkeästi ylitetty. Millaisia olisivat harmaat sävyt, jotka ulottuvat rajan tällekin puolen?
Mielenkiintoista pohdiskelua. Minulle tuli mieleen se, että omistaminen on lisännyt rajojen tarvetta - eli juuri nuo omat rahat, omat tontit, omat vastuualueet työpaikalla, ne kaikki vaativat rajanvetoja. Ja auta armias, kun erehtyy toisen alueelle...
VastaaPoistaOnko tuo kuvassa näkyvä rajaviiva muuten oikea?
Kiitos iines j! Mielenkiintoinen näkökuma sinullakin. Eikös jotkut intiaanit joskus ajatelleet, että maata ei voi omistaa. Loppujen lopuksi taitaa oikeasti olla tosi vähän, mikä on tarpeen omistaa itse. Kuitenkin omistaminen vain lisääntyy (niillä joilla on varaa) ja siinä samalla lissäntyvät myös erilaiset rajat.
VastaaPoistaKuva rajaviiva on oikea. Juuri tuollaisena se näkyy tontin ohi kulkevalle maantielle.
Tämä kuva ei jätä minua rauhaan, ihan kuin sillä olisi joku hyvin tärkeä viesti kerrottavana, josta en ihan vielä saa kaikkea kiinni. On pakko tulla yhä uudelleen kuvan äärellä, pysähtyä ja hiljentyä, yrittää kuulla, mitä se haluaa kertoa.
VastaaPoistaLöydän vertauksen ajan rajasta. Ajattelen, että tuon rajan yläpuolella on rajaton tila. Elämän ja kuoleman rajaa ei kukaan voi rakentaa läpäisemättömäksi. Kuinka pieni osa onkaan rajattavissa, meidän hallinassa. Yläpuolinen tila taivaaseen asti on kuitenkin yhteistä, ei meidän hallinnassa olevaa.
Kun seuraan katseella rajaa ylöspäin viiva päättyy valoon, muistan sanonnan: ajasta iäisyyteen.
Ja vielä yhden vertauksen löydän kuvasta: katselemme kuin kuvastimesta. Niin, kuvastimesta joudumme näitä ajan arvoituksia täällä maan päällä katselemaan. Koskaan ei tiedä, paljonko kenenkin ajasta on vielä jäljellä.
Minäkin pohdin jonkun aikaa tuota vihreää viivaa. Mietin oliko se piirretty siihen. Mutta sitten tajusin, siinähän on juuri istutettu kuusiaita. Näin me rajaamme tonttejamme. Tosin heikolla menestyksellä, sillä vain pienen osan asioita voi rajata. Tämäkin kuusiaita, voi, voi, siitä ei tule kovinkaan kukoistavaa, sillä suuret puut imevät valon, ravinteet ja kasvuvoiman hennoilta taimilta. Olisiko siinäkin yksi vertauskuva: aika on kuin nuo suuret puut, ja me ihmiset taimia ajan tarhassa, niin pienoisia, välillä niin tyhjiin imettyjä? Juu, ja kuusihan on ikivihreänä tuulahdus iäisyydestä.
Kuvanottohetkellä mielessäni ei liikkunut minkäänlaisia sanoja. Oli vain tunne, että edessäni avautuva näky on jotenkin saatava tallennettua kuvaksi. Ensimmäiset sanat tulivat mieleen vasta kotona Valokuvatorstain teemaa miettiessäni ja vasta silloin ne yhdistyivät tuohon kuvaan. Kiitos mehtäsielu. Sinä avasit kuvaan lisää ovia.
VastaaPoistaIlmeisesti kuvani on onnistunut, kun se kerran alkaa elää omaa elämää katsojien mielissä.