14.12.14

3. adventtisunnuntain saarna 2014

14.12.2014
Pyhän Laurin kirkko
Janakkala

Päivän evankeliumissa (Johannes 1: 19-27) odotetaan Messiasta, Eliaa ja profeettaa.

Messiaan odotus tarkoitti sitä, että odotettiin jotain, mikä toisi lopultakin kaivatun muutoksen elämän epäkohtiin – poistaisi vieraat valloittajat maasta ja palauttaisi taas kansalle vahvan uskon Jumalaan.

Tästä syystä juutalaiset lähettivät Jerusalemista pappeja ja leeviläisia kysymään Johannes Kastajalta: ”Kuka sinä olet?”

Kyselijöille selviää pian, että Johannes ei ole odotettu Messias. Toiveikkaana he kuitenkin yrittävät vielä josko Johannes olisi Elia, jota myös odotettiin ja odotetaan yhä vieläkin. Tai jos hän ei ole Elia, nin sitten ainakain joku muu profeetta.

Elia on yksi Vanhan testamentin profeetoista. Malakian kirjassa kerrotaan, että ennen Messiaan tuloa Jumala lähettää Elian takaisin maan päälle.

Niinpä joka pääsiäinen juutalaiset kattavat pääsiäispöytään paikan myös Elialle siltä varalta, että hän tulisi eikä joutuisi pettymään.

Nyt nuo odotukset näyttivät saavan vihdoin vastakaikua. Tuli mies, Johannes nimeltään. Hän julisti väkevästi Jumalan valtakunnan tuloa. Elintavoiltaan hän oli sanoutunut irti kaikesta siitä, mihin oli totuttu. Johannes kulki kaukana asutuskeskuksista, pukeutui erittäin yksinkertaisesti ja söi sitäkin vaatimattomammin. Ihmiset vaelsivat autiomaahan Johanneksen perässä. Heidän odotuksillaan oli nyt päämäärä. Varmaankin  Johannes on tuo kauan kaivattu Elia!

Ei ollut Johannes Kastaja tuo kauan kaivattu Elia eikä mikään muukaan profeettakaan. Kysyjät joutuivat pettymään odotuksissaan. Kiinnostavaa tässä kohtaamisessa on se, että kysyjät näkivät Johanneksessa vain sen mitä he halusivat nähdä. Se mistä Johannes puhuu – ei tunnu heitä lainkaan kiinnostavan. Koska kyseessä ei ollut Messias eikä Elia, niin ei ollut väliä mitä hän sanoi. Ainakaan hänen puheitaan ei mitenkään evankeliumissa kommentoida – vain hänen tekonsa ja asemansa kiinnostaa.

Jotenkin näen tässä liittymäkohdan oman aikamme keskustelukulttuuriin - erityisesti kirkolliseen keskustelukulttuuriin. Kuulemme toisiamme vain jos olemme toisillemme riittävän samanlaisia ajatuksiltamme. Jos toisen ajatuksissa on vähänkin sellaista, mitä en ymmärrä, niin koko hänen viestinsä jää minulta kuulematta. Näin kävi kirkossamme, kun hän parisuhdelain hyväksymisen jälkeen kesksutelun sijaan erottiin kirkosta loukkaantuneena. Toiset loukkaantuivat arkkipiispan lausunnoista ja toiset puolestaan aivan vastakkaisesta syystä. Kukaan ei tuntunut kuulevan mistä parisuhdelain yhteydessä puhuttiin. Kuultiin vain omat ennakkoluulot. Ja niinpä keskustelun sijaan katkaistiin koko keskusteluyhteys eroamalla kirkosta.

Kovin paljoa emme ole 2000 vuodessa oppineet.

Kotimaa lehden haastattelussa säveltäjä Jüri Reinvere sanoo osuvasti:

”Mikä tahansa tieto voidaan saarnata julkisesti todeksi, mutta mikä on totuus? Meillä on liian paljon valheita ympärillämme. Maailma tai ”totuus” ei ole yksioikoinen. Vaatii aikamoista kykyä ja halua ymmärtää ja tarkastella eri ”totuuksia” ja näkökulmia.”

”Armo on Jumalan antama, ansaitsematon anteeksianto meille. Tuomiotta jättäminen. Miten tästä puhutaan ihmisille, jotka runtelevat toisiaan mielettömästi: yhteiskunnallisesti, yhteisöllisesti, henkilökohtaisesti?”

Johannes Kastaja oli juuri tämän meille annetun ansaitsemattoman armon edelläkävijä. Siitä Johannes puhui ja joutui lopulta kuningas Herodeksen runtelemana vankilaan ja lopulta mestattiin.

Eikä Johanneksen jälkeen tulleelle Jeesukselle käynyt yhtään paremmin, vaikka hän monessa suhteessa erosikin Johanneksesta. Jeesus kulki siellä missä ihmiset olivat. Hän tapasi ihmisiä toreilla ja aidan vierillä. Häntä kutsuttiin koteihin eikä hän koskaan kysellyt kutsujan vakaumusta tai uskon suuntaa. Hänen seurassaan kulki julkisyntisiä, joiden elämäntavat ”kyllä tiedettiin”. Syömärinä ja juomarina, publikaanien ja muiden syntisten ystävänä Jeesus tuomittiin jumalanpilkkaajana ristille.

”Viisaus tuli asettuakseen asumaan ihmisten lasten keskuuteen, mutta ei löytänyt asuinsijaa.” (1. Henok 42:2, Siirakin kirja 24:6ss)

Johanneksen julistama ja Jeesuksen tuoma ansaitsematon armo löytyy vain jos olemme kosketuksessa itseemme. Tämä tarkoittaa, että katsomme itseämme rehellisesti peilistä ja tunnistamme armoa tarvitsevan ihmisen itsessämme. Kun opimme olemaan armollisia itsellemme, opimme samalla miten asettua olemaan Jumalan kanssa. Ja siinä Jumalan yhteydessä ollessamme voimme paremmin ymmärtää, että myös toinen, minulle tuntematon, voi aivan yhtä hyvin olla Jumalan kanssa. Tuo toisen erilaisuus ei olekaan enää pelottavaa, kun ei itsessäkään ole mitään pelättävää.

”Mitä usko siis on? Voiko se olla nappula, jota kylliksi lujaa painamalla Jumala saadaan toimimaan ihmisen tahdon, minun tahtoni mukaan? Voinko hieraista uskon liinalla lampun hengen palvelukseeni, täyttämään toiveeni, karkoittamaan pelkoni, pelastamaan vaaroista? Näinhän monet tuntuvat ajattelevan. Tällaista uskolla ohjattavaa Jumalaa monet tuntuvat toivovan. Tällaista uskolla ohjattavaa Jumalaa jotkut pilkkaavat. Sellaistako siis on usko? Ilmeisestikään ei. Jotain muuta se on, jotain muuta sen täytyy olla ja antaa, mutta mitä?” (Pihkala & Valtaoja, Nurkkaan ajettu Jumala, s.97)

Johannes Kastajan päivistä taivaan valtakunta on alkanut murtautua esiin, ja aina se tulee erilaisena kuin haluamme tai osaamme sitä odottaa.

Kaivatessamme perinteitä, taivaan valtakunta pakottaa uuteen.
Vaatiessamme tuoreutta, se näyttää menneiden sukupolvien uskon.
Jos haluamme olla yksin neljän seinän sisällä, se kutsuu muiden kanssa yhteen.
Kun unohdamme itsemme tungoksessa, se muistuttaa keitä olemme sisimmässämme.

Ilmankos meille sanotaan: ”Tasoittakaa Herralle tie!” Meillä on itsessämme yllin kyllin tasoittamista. Jospa luopuisimme toisten tasoittamisesta?

Johannes ei pitänyt itseään kelvollisena avaamaan edes Jeesuksen kengännauhoja. Eikö jo tämä kerro jotain Jumalan käsittämättömästä suuruudesta. Usko on sen myöntämistä, että Jumala on sittenkin enemmän kuin omat ajatukseni hänestä. Usko on Jumalan toiminnan sallimista sielläkin missä se meistä itsestämme näyttää mahdottomalta.

Evankeliumin papit ja leeviläiset eivät tunteneet, kuka heidän keskellään oli. Tunnemmeko me kuka on meidän keskellämme? Jeesus vai oma kuvitelmamme hänestä? Vai onko meille tärkeämpää keitä joukossamme seisoo kuin kuka on keskellämme?


Jeesus löytyy sieltä, missä on armollisuutta.