Kuvamerkintöjä

8.3.15

Saarnasin P. Laurin kirkossa Janakkalassa * I preached in St. Laurent's Church in Janakkala

08.03.205

Joh. 8: 46-59

Jeesus sanoi:

”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”

Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”

Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”

Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”

Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.

Evankeliumissa keskustelevat Jeesus ja häntä vastustavat juutalaiset. Käydyssä keskustelussa osapuolet eivät kohtaa toisiaan. Jeesus puhuu yhtä ja hänen juutalaiset vastustajansa toista.

Tällainen ohipuhuminen on valitettavan yleistä. Erityisesti silloin, kun tunteet ovat pinnassa ja keskusteltava asia koskettaa itseä jostakin hyvin syvältä, niin silloin on vaikea kuunnella mitä toinen oikeasti sanoo. Oikeastaan koko meidän kirkkohistoriamme on täynnä tällaisia ohipuhumisen hetkiä ja nyt ekumeenisissa keskusteluissa yritetään korjata sitä mikä korjattavissa on. Mutta vaikeaa se on!

Tyypillistä tällaisissa ohipuhumisen tilanteissa on evankeliumissakin esiin nouseva ilmiö: kun sanat loppuvat, ryhdytään etsimään kiviä joilla heitellä toista. Tällainen kivien heittely ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu tilanteeseen. Jeesuskaan ei tarttunut kiviin, vaan käveli pois tilanteesta ja keskustelun lopputulos jäi vaille ratkaisua. (Jostain syystä tämä Jeesuksen pois käveleminen on rajattu päivän evankeliumin ulkopuolelle.)

Jos keskitymme vain näihin Johanneksen evankeliumin 14 jakeeseen, niin sen sanoma meille voitaisiin lyhyesti tiivistää vaikka näin: Jos yhteyttä toiseen ei löydy ja keskustelu menee ohipuhumiseksi, niin älä jää kiistelemään sanoista. Kävele pois ja anna tunteiden rauhoittua.

Evankeliumissa käyty kiistakeskustelu ei itse asiassa koske vain sitä mistä siinä juuri sillä hetkellä sanoin kiistellään. Kysymys on kaikesta siitä mitä Jeesus opetti ja edusti olemassaolollaan.

Jeesuksen vastustajille Jeesus oli henkilö, joka pyrki romuttamaan kaiken sen, mitä he olivat oppineet tuntemaan Jumalasta ja hänen tahdostaan.

Viime kädessä kiistassa oli kyse siitä millaiset ihmiset Jumala hyväksyy yhteyteensä.

Avain evankeliumiin löytyykin tämän 3. paastonajan sunnuntain latinankielisestä nimestä ”Oculi” – ”silmät”. Se tulee evankeliumikirjassa tälle sunnuntaille antamasta johdantolauseesta ”Minun silmäni katsovat alati Herraa, hän päästää jalkani ansasta.” (Ps. 25:15)

Päivän evankeliumin kiistan alku on siinä, ketkä saavat katsoa luottavaisesti Herraa ja ketkä saavat synninpäästön – keiden jalat Jumala päästää ansasta. Jeesuksen vastustajat vetosivat Jumalan Sanaan niin kuin he olivat sen ymmärtäneet. Heidän mukaansa ihmisen täytyi ensin taipua lain alle eli noudattaa Jumalan lakia ja vasta sitten lähestyä Jumalaa. Syntisillä ei ollut mitään sijaa Jumalan edessä.

Jeesus taas opetti aivan toisin. Hän kutsui Jumalaa Isäksi, jonka syli oli avoin kaikille ikään ja ihmiseen katsomatta. Jeesuksen seurustelu syntisten kanssa oli hänen vastustajilleen täysin käsittämätöntä.

Tästä näkökulmasta me voimme tunnistaa päivän evankeliumissa tilanteen, missä me tämän päivän kristitytkin valitettavan usein huomaamme olevamme. Helposti ajaudumme kiistelemään siitä kuka on kelvollinen kristitty ja kuka ei. Papin viran avaaminen naisille saa yhä edelleen monet kaivelemaan kiviä. Eduskunnan hyväksymä parisuhdelaki on tuonut kirkkoomme tilanteen, jossa keskustelu jo valmiiksi tulehtunut kivien heittelyn tasolle.

On niin perin helppoa tuomita toisten ajatukset ja olla niistä närkästynyt. On kiehtovampaa etsiä toisesta pahaa kuin havaita se hyvä, mitä hänessä myös on. Pahaa puhumalla saa helposti kerättyä itselle innostuneita tukijoita. Tämä näkyy erityisen hyvin sosiaalisessa mediassa (Facebookissa ja Twitterissä). Siellä kielteiset asiat saavat huomattavasti enemmän huomiota kuin myönteiset. Ovathan elokuvissakin ”pahikset” kiinnostavampia kuin ”hyvikset”.

Kaisa Raittila kirjoittaa Kirkko ja Kaupunki –lehden kolumnissa: ”Paha on kuin eläin, joka haistaa pelon. Pelko antaa pahalle vallan nousta niskan päälle. Juuri siksi henkien ja tautien manaajien pakeille on jonoa, mutta lempeää armoa tarjoavassa kirkossa tyhjää.”

Tuossa samaisessa psalmissa 25, missä puhutaan ”minun silmistäni”, siellä tuodaan esiin myös Jumalan silmät, joilla hän katsoo armollisesti meihin. Jumalan katse vapauttaa meidät häpeästä, syyllisyydestä ja kaikesta siitä, mikä meitä painaa. Jumalan katseen alla me saamme vapauden.

Päivän evankeliumin äärellä olemme samalla myös diakoniatyön ytimen äärellä. Diakoniahan merkitsee avun viemistä sinne, minne mikään muu apu ei yllä. Käytännössähän tämä on juuri niiden ihmisten kohtaamista, jotka me muuten ohitamme ikään kuin heitä ei olisikaan. Diakonityö on hyvän etsimistä sieltä, missä muut tahot eivät näe mitään tai jos näkevät, niin näkevät vain itse aiheutettuja ongelmia, joissa ei ole tarvetta auttaa.

Näin laajemmassa yhteydessä tarkasteltuna päivän evankeliumista paljastuukin kuin sisään kirjoitettuna kysymys: Kumman puolella olet? Ärsyyntyvien vai kuuntelevien?

Oletko mieluummin niitä, jotka näkevät kaikkialla vain mieltä ärsyttävää pahaa ja tuomittavaa. Tässä mielentilassa ollaan mieluummin ärsyyntyneitä kuin kuuntelevia. Ärsyyntynyt ihminenhän ei kykene kuuntelemaan muuta kuin oman ärsytyksensä.

Vai oletko niitä, jotka luottavaisesti katsovat pahalta tuntuvia asioita kohti ja ottavat niistä selvää kuunnellen ja avoimesti havainnoiden?

Jeesus antoi meille esimerkin. Pahaa ei voiteta taistelemalla vaan rakastamalla. Ja vaikka juuri tämä ärsytti Jeesuksen vastustajia, niin evankeliumin tarkoitus on rohkaista meitä löytämään psalmin luottavainen asenne:

”Minun silmäni katsovat alati Herraan,

hän päästää jalkani ansasta.” (Ps. 25:15)

Rukoilkaamme tällaista luottamusta itsellemme.

20.2.15

The Castle of Hämeenlinna - Hämeen linna

10.2.15

Lanankoski here I come

Lanankoski, Janakkala, Finland

10.02.2015

Eilen ei paistanut aurinko...

Yesterday without the sun...

...mutta tänään paistoi.

...and today with the sun.

On aika palata takaisin kotiin.

It is time to go back to home.

25.1.15

Saarna Janakkalassa 25.01.2015

Mark. 1: 29–39

Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.

Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.

Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: ”Kaikki etsivät sinua.” Mutta Jeesus sanoi: ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.” Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.

Elokuvaohjaaja Klaus Härö on saanut Luterilaisen kulttuurin säätiön tunnustuspalkinnon. Palkinnon hänelle luovutti Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen.

Palkintoperusteissa todettiin, että Härön vähäeleiset elokuvat levittävät armon, anteeksiannon ja luottamuksen evankeliumia. Erityisen hyvin tämä tulee esiin elokuvassa ”Postia pappi Jaakobille”.

Tuossa palkinnonjakotilaisuudessa Härö kiteytti luterilaisuuden ydinsanoman näin:

”Kun avaat lehden, siellä kerrotaan kuinka muutut: miten sinusta tulee kaunis, tehokas ja trimmattu. Luterilaisuus ymmärtää, että ihminen on mitä on. Hyvää kohti voi kurkottaa, mutta kurkottamisesta ei saa tulla se pääasia.

… … …

Luterilaisuus on suurta syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä.”

Päivän evankeliumissa Simonin anoppi on sairas. Tuohon aikaan ajateltiin, että sairastuessaan ihminen joutui saastaisten henkien valtaan ja siksi sairastuneilla ei ollut enää sijaa muun yhteisön joukossa. Jeesus ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan naisen parantumista vaan poikkesi taloon.

Taloon poikkeaminen on osoitus siitä, että Jeesus ei karttele sairauden saastuttamaa Simonin anoppia. Parantuminen – saastaisuuden poistuminen – alkaa vasta kohtaamisessa, missä Jeesus auttaa naisen jalkeille.

Tämän jälkeen seuraa vielä toinenkin poikkeama ajan tapoihin: Jeesus antaa naisen palvella itseään. Tätä eivät juutalaisten opettajat olisi sallineet itselleen tehdä. Näin tehden Jeesus vahvisti vastustajiensa silmissä vapaamielistä – liberaalia – kuvaa itsestään.

Illan koittaessa Simonin anopin talon oven ulkopuolelle kokoontui koko kaupunki. Evankeliumista saa käsityksen, että lähipiirissä olivat kaikki sairaat ja eri tavoin vammaiset ihmiset. Terveet seisoivat kauempana ja seurasivat uteliaina tapahtumien kulkua.

Evankeliumissa ei mainita sanoja ”kirkko” tai ”seurakunta”, mutta eikö tässä juurikin ole kuvaus siitä mitä kristillinen seurakunta ja kirkko ovat ja juurikin tuossa Härön kuvaamassa merkityksessä: ”syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä”!

Jeesus ei asettanut vaatimuksia ympärilleen kokoontuneille ihmisille. Kaikille oli tilaa ja erityisesti heille, jotka olivat syrjittyjä ja eristettyjä.

Kirjailija ja pappi Erkki Niinivaara kuvasi aikanaan kirkkoa kolmella sanalla: ”neuvottomat yhteisellä matkalla”. Kirkko koostuu juuri noista Jeesuksen ympärille kokoontuneista sairaista ja monin tavoin vajavaisista ihmisistä. Suurelta osin juuri tällaisten ihmisten takia Jeesusta moitittiin Jumalan pilkkaajaksi, sillä tuollaisen joukon koolle kokoontuminen soti kaikkea sitä puhtautta ja oikeaoppisuutta vastaan, mitä fariseukset ja lainopettajat odottivat koolle kokoontuneelta seurakunnalta. Tällaisessa kokoontumisessa ei noudatettu vaadittuja puhtaussääntöjä.

Markus kertoo toisaalla evankeliumissaan Jeesuksen ottaneen vastaan myös lapsia. Sitäkään ei olisi saanut tehdä, sillä lapset eivät olleet saaneet vielä riittävästi opetusta voidakseen ymmärtää mistä on kysymys. Tuo Simonin anopin oven eteen kokoontunut joukko koostui neuvottomista ihmisistä, jotka olivat yhdessä tulleet Jeesuksen luo etsimään tietä eteenpäin.

Syvä kiitollisuus ja ilo tulee juuri siitä, että en olekaan yksin. On muitakin kaltaisiani, on muitakin keskeneräisiä, kyseleviä ihmisiä.

Toimittaja Reetta Meriläinen pohti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa keskeneräisyyttä näin:

”Keskeneräisyys on ihmisen osa. Meistä ei tule koskaan valmiita. Aina on repsottavia nurkkia. Tehtävää, nähtävää. Kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia.

Keskeneräisyys on kohtalo, mutta samalla se on voima. Se on mahdollisuus muuttua, oppia ja paikata. Ei välttämättä kertarysäyksellä vaan askel kerrallaan. On avaruutta ajatuksille, uudelle, inhimilliselle.”

Tällainen ihmisten keskeneräisyys ja asioiden avonaisuus ei häirinnyt Jeesusta, kun hän otti ihmisiä vastaa ja kohtasi heidät sellaisina kuin he olivat.

Kaksi kuvaa kirkosta:

1. ”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra teidän Jumalanne, olen pyhä. (3. Moos. 19:2)

2. ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.” (Luuk. 6:36)

Tuo ensimmäinen kuva on se, josta Jeesuksen vastustajat halusivat pitää kiinni. Jälkimmäinen kuva puolestaan ei sovi mitenkään yhteen tuon ensimmäisen kuvan kanssa. Eiväthän pyhät tarvitset armahdusta! Ei ihme, että Jeesus sai Jumalan pilkkaajan leiman osakseen. Hänhän ei odottanut kenenkään luokseen tulevan olevan pyhä.

Kokonaan toinen asia on se, että kristittyinä me olemme Jumalan silmissä pyhiä. Tästä pyhyydestä huolimatta meistä saattaa näkyä ulospäin vain keskeneräisyyttä ja rikkinäisyyttä. Saatamme kokea olevamme täynnä avoimia, vastausta vaille jääneitä kysymyksiä. Meissä oleva pyhyys täydellistyy vasta perille päästyämme. Siihen asti meidän on tyytyminen omaan keskeneräisyyteemme.

Kristittyinä meitä yhdistää Jeesus – ei se, mitä me itse olemme tai ajattelemme.

Selvärajaiset vastaukset ja yksinkertaiset vastaukset eivät tee kirkosta kirkkoa. Kirkko on kirkko, kun se uskaltaa kohdata ja vastaanottaa elämän haavoittamat ja itsensä kanssa kipuilevat ihmiset seiniensä sisään ilman vaatimuksia ja ehtoja. Näin Jeesuskin toimi SImonin anopin ovensuussa.

Vielä yksi päivän evankeliumista nouseva kysymys: Miksi Jeesus kielsi henkiä puhumasta siitä mitä hän teki? Inhimillisesti ajatellen – eikö juuri kertominen olisi ollut hyvää mainosta Jeesuksen toiminnan puolesta?

Kieltäessään kertomasta tapahtuneesta Jeesus tiesi, mistä henget olisivat kertoneet (ja kaikesta huolimatta todennäköisesti kertoivat). Henget tunsivat kyllä Jeesuksen, mutta eivät kyenneet ymmärtämään sitä mitä oikeasti tapahtui. Jumalan toimintaa ei voi ilmaista koskaan täydellisesti sanoin. Apostoli Paavali kuvaa Jumalan toiminnan näkymistä meille kuin katsoisi sameaa peiliä, josta ei kunnolla saa selvää mitä näkyy.

Jeesus ei halunnut, että kerrottiin vain ihmeistä, joita nähtiin ja koettiin tapahtuneen, kun ihmiset saivat takaisin terveytensä. Ihmeet eivät olleet se juttu, vaan kohtaaminen - se, kuinka Jeesus kohtasi nuo ihmiset. Kohtaamisessa nuo monin tavoin keskeneräiset ihmiset tulivat nähdyiksi ja kuulluiksi. He löysivät sen, mikä heissä itsessään oli hienoa ja arvokasta sen jälkeen, kun he saivat kokea olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin olivat. Kaikesta tästä kertomiseen sanat ovat riittämättömiä.

Miten kuvata sitä, että syntinen saa kokea olevansa armahdettu, että rikkinäinen saa kokea olevansa ehjä, että epävarma saa kokea varmuutta? Miten kuvata sellaista, mikä ei näy ulospäin?

Jumala pelastaa vain syntisiä, hulluja, ymmärtämättömiä, köyhiä, heikkoja, kuolleita ja kadotettuja. Kaikkea tätä me olemme elämämme loppuun saakka ja silti me olemme pelastettuja. Jumalan silmissä puhtaita ja pyhiä.

Tätä varten Jeesus syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja nousi kolmantena päivä ylös kuolleista. Tästä syystä meillä on elämä ja iankaikkisuus.

Ihminen on mitä on. Mutta niin Jumalakin on mitä hän on.