16.3.08

Virvon varvon...

Palmusunnuntaista on tullut kahden erilaisen kulttuurin törmäyssunnuntai. Tuskin kukaan voi olla törmäämättä virpoviin pääsiäisnoitiin.

Nykyinen pääsiäisnoitaleikki on lasten viihteeksi kehitetty yhdistelmä trulliperinnettä (noidaksi pukeutuminen) ja palmusunnuntain virpomisperinnettä (virpovitsat, onnentoivotus ja palkan vaatiminen). Historiallisesti virpominen ja trullit ovat siis vastakkaisia ilmiöitä (virpominen liittyy "siunaamiseen" ja trullit "kiroamiseen"), jotka viittaavat pääsiäisen tapahtumissa eri kohtiin.

Wikipedia kertoo pääsiäisnoidista ja virpomisesta tarkemmin.

Siunaus ja kirous yhdessä ei kuulosta hyvältä. Mutta ehkä tämä onkin vain meidän aikuisten näkökulma. Lapset eivät kiertele palmunsunnuntaina oviemme takana kirous mielessään. Tuskin he edes tietävät hahmonsa historiallista merkitystä. Voidaankin sanoa, että siunaus on ollut kirousta voimakkaampi. Lasten sovelluksessa kiroavista noidista on tullut siunauksen tujia. Eikö tämä ole upea kuva siunauksen voimasta: siellä missä siunataan, siellä ei voi kirota. Muistuttaahhan apostoli Paavalikin Raamatussa: "Rakkaus on kaikkea suurempi!"

Palmusunnuntain ovillamme kiertelevät "noidat" ovat hyvä osoitus siitä, että ei kulttuuria eikä perinteitä voi kahlita (=museoida). Me voimme kyllä kertoa vanhoista perinteistä lapsillemme, mutta emme me voi mitään sille, jos he toteuttavat niitä eri tavalla. Museossa olisi mahdotonta elää, vaikka siellä olisi kuinka mielenkiintoista tahansa.

Elämä on jatkuvaa muuttumista. Tämän muuttumisen pysäyttää vain kuolema. Palmusunnuntain muuttunut perinne on vain pieni osoitus muutoksista, joiden keskellä elämme. Muutoksiin voi ja pitääkin suhtautua kriittisesti, mutta niiden vastustaminen vain muutosten pelossa on turhaa voimien tuhlausta.

Niinpä toivotan kaikki ovellani kolkuttavat virpovat trullit tervetulleeksi. Heiltä saamani virpomisoksa ilahduttaa mieltäni vielä pitkään heidän jälkeensä.