SAAVATKO SIIVET KANTAA?

”Anteeksi. Voimmeko keskeyttää hiukan?” Kaksi nuorta äitiä tuli kadulla vastaa lastensa kanssa. Olin juuri ohittamassa heitä, kun toisen äideistä esittämä kysymys pysäytti minut.

Mielessä kävivät nopeasti kaikki lähitienoon kadut ja talot, sillä arvelin heidän kysyvän tietä. Pienen taajaman asukkaana olin nimittäin pannut merkille, että äidit olivat tulleet muualta. Taloja ja asuntoja on toki jatkuvasti kaupan ja kunnan vuokrataloissakin vaihtuvuus on suuri. Tietenkin on mahdollista, että äidit ovat juuri muuttaneet paikkakunnalle. Jostain syystä olin kuitenkin varma, että he olivat muualta.

Pysähdyin. Katsoin äitejä kysyvästi: ”Miten voin olla avuksi?” Ennen kuin ehdin tajuta, toinen äideistä ojensi kätensä, missä oli pieni kokoon taitettu paperilappu. Sen kannessa oli äklömakea kuva Jeesuksesta ihmisten ympäröimänä. Kuulin äidin sanovan: ”Me haluaisimme kertoa sinulle Raamatun merkityksestä.” Vastasin saman tien, etten ole kiinnostunut. Käänsin heille selkäni ja jatkoin matkaani.

Mahdollisesti menetin hyvänkin keskustelun, sillä onhan aihe itsellenikin hyvin tärkeä. Minulle jopa maksetaan palkkaa siitä, että mietin Raamatun merkitystä tämän päivän ihmisten elämässä. Tätähän tämä papin työ tiivistetysti on. Mutta silti en antautunut keskusteluun. Joskus aiemmin tein niin hyvinkin halukkaasti. Muutaman uuvuttavan keskusteluhetken jälkeen totesin, että ei maksa vaivaa. Mitä se sellainen keskustelu on, missä vastapuoli (=keskustelun aloittaja) ei selvästikään pääse irti valmiiksi opituista vuorosanoista. Sujuvasti osataan ladella se, mitä jossain kurssilla on opetettu, mutta minun puheestani kuullaan vain se, mikä sopii heidän tarkasti rajattuun aiheeseen. Kysymyksille ei ole sijaa –elleivät ne sitten ole ”oikeita kysymyksiä”. Keskustelu pyörii kehää. Ainoa ulospääsy on joko myöntää heidän olevan oikeassa tai kieltäytyä jatkamasta keskustelua.

Pieni kohtaaminen kadulla jäin kuitenkin pyörimään mieleeni. Näinkö vaikeaa on avautua keskustelulle? Pienistä merkeistä teemme nopeat johtopäätökset kannattaako pysähtyä vai ei. Mitä jos nuo merkit johtavatkin meidät harhaan?

Puhun meistä, sillä olen huomannut, että myös muut tekevät samoin. Vuosia sitten olin innostunut Johannes Ojansuun Pyhyys –kirjan esiin nostamista ajatuksista. Kirja oli aikoinaan ehdolla vuoden kristilliseksi kirjaksikin. En kuitenkaan löytänyt lähipiiristäni ketään, joka olisi ollut valmis keskustelemaan aiheesta. Ystäväpiirissäni kirja teilattiin liian vaikeaselkoisena. Kollegani katsoivat minua ihmeissään: ”Mitä filosofi muka voisi tietää kristinuskosta?” Osa heistä oli vähän raottanut kirjaa. Loput eivät vaivautuneet edes siihen. Katekismus määrittelee pyhyyden riittävän selkeästi. Ei siihen tarvita filosofien pohdiskeluja.

Johannes Ojansuu piti kirjan tiimoilta aikoinaan ainakin yhden yleisöluennon. Täpötäysi luentosali osoitti, että aihe kuitenkin kiinnostaa monia, vaikka kirkossa siitä vaiettiinkin. Vasta tänä vuonna oli seurakuntani valmis kutsumaan Johanneksena alustamaan keskustelua katekismusillan aluksi. Kuulin jälkeenpäin hyvää palautetta illasta. Kerrankin puhuttiin asiasta ymmärrettävästi! Kiitos Johanneksen kutsumisesta kuuluu kollegalleni, joka ilmeisesti täysin minusta riippumattomaista syistä katsoi hetken nyt olevan otollinen. Minulle se oli toivon merkki siitä, että ehkäpä kirkko jo vihdoinkin avautuu keskustelulle.

Takapakkia tuli kuitenkin miltei heti perään. Eräs uusi kirkkovaltuutetuista päätti ottaa tehtävänsä vakavasti. Löysi käsiinsä Jonas Gardellin kirjan Jumalasta. Kirjan kirjoittaja on ruotsalainen kirjailija vailla mitään teologista koulutusta. Kirjassa Gardell kuitenkin pureutuu Raamatussa esiintyviin jumalakuvien muutokseen analysoituaan ensin lähes kaiken löytämänsä aiheeseen liittyvän teologisen kirjallisuuden. Kirjailijana hän esittää kysymyksiä ja näkee asioita toisin kuin me papit. Minusta kirja on erittäin hyvä keskustelunavaus aiheesta, jonka pitäisi olla kirkollekin läheinen. Kirjan lukemisen sytyttämänä kirkkovaltuutettu otti asian esiin yhden kollegani kanssa. Vastaanotto oli kuitenkin tyrmäävä: ”Mitä sinä tuollaisia kirjoja luet? Sehän on vain romaani, jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.” rakas kollegani tyrmäsi kirjan, koska siinä esitetyt ajatukset kuulostivat hänestä liian poikkeavilta kirkolliseen kontekstiin.

Sain sitten itselleni esimieheksi uuden piispan. Nykyinen piispa Juha Pihkala jää eläkkeelle ja tilalle tulee kirkon ulkoasiainosaston teologisten asiain sihteerinä viime vuodet vaikuttanut Matti Repo. Saimme Tampereen hiippakuntaan piispaksi miehen, jota on povattu piispaksi jo monta vuotta.

Silti ihmettelen miten tässä näin kävi? Piispanvaalissa häviölle jäivät kaikki ne ehdokkaat, jotka edustivat edes pientä uudistusmielisyyttä. Nyt valittu piispa oli kaikissa vaalikeskusteluissa aina konservatiivisempien arvojen puolestapuhujien joukossa. Kirkossa parhaillaan viriävälle parisuhdekeskustelulle Revon valinta on takaisku. Toivottavasti olen väärässä, mutta jäljet pelottavat. Erityisesti olen ihmeissäni kollegoistani, jotka ennen vaaleja puhuivat kauniisti uudistuksen puolesta, mutta vaalin koittaessa äänestivät Repoa. Mitä me oikein säikähdimme?

Vielä on siivet, jotka kantavat. Yksi pieni viilto oikeaan paikkaan, niin lintu on lentokyvytön, vaikka ulkoisesti muutosta ei huomaa. On Juha Pihkalallakin puolensa, mutta hän on sentään uskaltautunut julkiseen keskusteluun Esko Valtaojan kanssa kirjassa Nurkkaan ajettu Jumala. Mielenkiinnolla odotan, löytyykö uudesta piispasta rohkeutta astua vastaaville areenoille? Kantavatko piispan siivet, vai leikataanko meiltä papeilta pian siivet, että pysyisimme paremmin ruodussa? Silloin eivät siivet enää kanna, keskustelu on tyrehtynyt ennen kuin se alkoikaan. Kuka kääntää selkänsä ja kenelle? Vai olenko minä tehnyt johtopäätöksiä liian pienten merkkien perusteella?

Halua säilyttää siivet, jotka kantavat!