Mukavaa kesää!

Jätän tämän ja tuon toisen (linkki oikealla) blogini kesätauolle. Olosuhteiden pakosta olen pelkän Communicatorin varassa ja sillä ei kumpaakaan nyt olemassa olevaa blogiani pääse päivittämään. On kuitenkin olemassa vaihtoehto ja siksi kokeilen sitä: Tervetuloa merellisiin tunnelmiin Saaristomerelle. Mikäli teknikka toimii niin saatte välähdyksiä Högsårasta ja Vänöstä. Jos ei, niin sitten pidetään taukoa ja nautitaan vain kesästä.

Valoisaa juhannusta!

Juhannussaarna Janakkalan Pyhän Laurin kirkossa 24.06.2006

Luuk. 1: 57-66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: "Ei, hänen nimekseen tulee Johannes." Toiset sanoivat: "Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä." He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: "Hänen nimensä on Johannes." Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.

Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Sillä Herran käsi oli hänen yllään.

Juhannuksen mies on Johannes. Ei kuka tahansa Johannes, vaan Johannes Kastaja - kovaääninen kamelinkarvamies, jonka kohtaloksi koitui pään menetys Herodeksen juhlan tanssiesityksen palkkioksi.

Johannes julisti tulevaa aikaa: valon koittamista pimeyden keskelle. Niinpä Johanneksen juhla sopii hyvin suomalaiseen keskikesään, kesäpäivän seisauksen tuntumaan. Me elämme juuri nyt vuoden valoisinta aikaa. Mutta ei Johannes tarkoittanut tätä silmin havaittavaa valoa, vaan aivan toista valoa.

Tuo toinen valo - sen tulemista me kirkossa yhäkin aavistelemme, vaikka kirjoitusten mukaan valo ilmestyi keskuuteemme jo ajanlaskumme alussa. Jeesuksen tuoma valo oli kuitenkin niin toisenlaista kuin mihin oli totuttu, että se jäi monilta huomaamatta. Lopulta sitä ei edes haluttu huomata. Näin sai Jeesuksin valon tuojana kokea edelläkävijänsä kohtalon. Pimeys ei kestänyt valoa. Valon tuoja sai osakseen ristinkuoleman.

Johannes Kastajan elämää ja karua kohtaloa miettiessäni tulee mieleen tunnettu satu: Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Siinä Kokko kuvaa hienosti pimeyden ja valon kohtaamista. Mutta koska kyseessä on satu, niin kertomuksen lopputulos on toinen. Sadulla on kuitenkin selkeä kosketus elävään elämään.

Eläinlääkäri Yrjö Kokko toimi jatkosodan ajan Kannaksella eläinlääkintäkapteenina. Kun Kokko joutui viettämään joulun 1941 asemapaikassaan, päätti hän lähettää lapsilleen joululahjaksi kuvitetun joululehden satuineen. Kokko oli jo pitkään suunnitellut kirjoittavansa jonkinlaisen luontosinfonian, ja hän kuvaa kirjassaan Sota ja satu, miten idea syntyi.

Joulun alla Kokko oli käynyt tarkastusmatkalla Kyyrölässä. Muutamaa vuotta aikaisemmin hän oli kierrellyt Kannaksella ja myös Kyyrölässä ja paikan kauneus oli tehnyt häneen vaikutuksen. Nyt Kyyrölän kirkko oli joutunut tulituksen kohteeksi ja kirkon alttaritaulu oli saanut osumia. Jeesuksen kasvot olivat osittain tuhoutuneet ja ohimoon oli iskenyt kranaatinsirpale. Näky järkytti Kokkoa kovasti ja kun hän paluumatkalla näki neuvostoliittolaisen sotavankijoukon laahustavan tiellä, hänen ahdistuksensa vain lisääntyi. Niin sai alkunsa luontosinfonian idea. Pessimisti-menninkäinen ja opitimisti-keijukainen saivat hahmon.

"On tavallaan kummallista, että tarvittiin sodan hävittämä kirkko, lohduton vankijoukko, pakkasilta, tykkien jylinä ja suutulet ennen kuin satuni lyyrinen ja filosofinen "sävel" syntyi."

Kokko kirjoitti ja kuvasi satuaan kolmen vuoden ajan keskellä rintaman todellisuutta. Sadun maailmassa eläminen auttoi Kokkoa kestämään, mutta sota loi kirjaan oudon tunnelman taustalla odottavasta tuhosta, vaikka tarina päättyykin onnellisesti Pessin ja Illusian lapsen, hännättömän ja siivettömän, siis ihmisen syntymiseen. (Lähde: http://www.yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php?id=186)

Ei Yrjö Kokko silti ole ainoa lajissaan. Kautta aikojen ovat sadut olleet ihmisten henkireikiä ulos painostavaksi koetusta todellisuudesta. Satujen avulla on aina opetettu lapsille elämän perustaitoja ja valmistettu heitä siten kohtaamaan edessä oleva elämä.

Sadussa Pessi ja Illusia löytävät toisensa - huolimatta täysin erilaisista taustoistaan. Elävässä elämässä Pessi ja Illusia eivät kuitenkaan vieläkään löydä toisiaan. Näin Johanneksen saarna pimeyden keskelle koittavasta valosta on edelleenkin ajankohtainen.

Nimi Johannes tarkoittaa "Jumala on armollinen". Johannes eli nimensä mukaisesti. Hän oli täysin tietoinen sanomansa saamasta huonosta vastaanotosta. Vankilakaan ei saanut häntä vaikenemaan. Vielä viimeisillä hetkilläänkin hän oli valmis jatkamaan työtään. Vankilassa ollessaan hän lähetti omat oppilaansa Jeesuksen luo kysymään: "Oletko sinä se, jonka oli määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?" Kysymys osoittaa, että Johannes luotti loppuun asti Jumalan armollisuuteen eikä antanut synkän todellisuuden masentaa itseään.

Johanneksesta kysyttiin lapsena: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Voisiko kysymyksen kääntää myös koskemaan itseämme: "Mikähän meistä tulee?" Voimmeko me löytää samanlaisen luottamuksen armolliseen Jumalaan kuin mikä oli Johanneksella? Onko Johanneksen usko jotain niin poikkeuksellista, ettei sellainen voi koskaan tulla meidän osaksemme?

Näihin kysymyksiin vastaa Raamatussa apostoli Paavali. Ilmeisesti myös Rooman seurakunnassa pohdittiin uskon ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Usko ei ratkaisutkaan välittömästi kaikkia elämän ristiriitoja. Pimeys ja valo jatkoivat yhä taisteluaan. Niinpä Paavali kirjoitti heille kirjeen, jossa hän sanoi näin:

"Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta." (Room. 8:22-27)

Uskon lujuus ei ole horjumatonta oikeassa olemista. Uskon lujuus on sitä, että me heikkouksiemme ja erehtymistemme keskelläkin raivaamme Jumalalle tilaa. Jumalan läsnäolo ei tarkoita meidän nuhteettomuuttamme. Eikös valon tuominen pimeään merkitse sitä, että pimeyden peittämät asiat tulevat näkyviksi! Samalla lailla Jumalan läsnäolo paljastaa vääjäämättä heikkoutemme.

Uskon lujuudesta riippumatta me erehdymme ja teemme virheitä loppuun asti. Silti saamme luottaa Jumalan armollisuuteen.

Parasta uskossa on siinä oppiminen ja kasvaminen - ei täydelliseksi tuleminen. Uskoa voisi verrata myös lasten leikkeihin. Parhaat muistoni lapsuuden leikeistä liittyvät leikin rakentamiseen. Leikki jaksoi usein kiinnostaa juuri niin kauan kuin sen rakentaminen kesti. Esimerkiksi oli kiehtovaa rakentaa junarataa ja siihen liittyvää maisemaa. Kun se lopulta oli valmis, niin itse leikkiminen junalla ei enää ollutkaan kiehtovaa. Ehkä näin on käynyt monella muullakin. On Jumalan viisautta, että usko ei ole koskaan valmis, vaan säilymme loppuun asti oppilaina.

Malttamattomuus saa meidät luulemaan, että voisi olla mahdollista uskoa virheettömästi - että voisimme löytää kaikkiin kysymyksiimme Jumalan lopullisen vastauksen.

Johannes Kastaja oli tienraivaaja. Tien raivaamista riittää kyllä vielä meillekin. Raivataan siis rauhassa tietä pelkäämättä epäonnistumisia, joita vääjäämättä on edessäpäin.

Raivataan ja ollaan keskeneräisiä Jumalaan luottaen.

Yhteisvastuuttomuuden hedelmä

Valokuvatorstain teema: hedelmä. Olen ymmärtänyt, että hedelmä om aina jonkin prosessin tuotos. Kuvan hedelmä on sen seurausta, kun ei voi enää luottaa siihen, että ihmiset kunnioittavat toisen omaa. Ennen vanhaa riitti, kun laittoi luudan oven eteen.

Kesäkuva

Olen viime päivinä nauttinut kesäisistä helteistä. Löysin pihastani tänään tällaisen maiseman. Vain meri puuttuu, mutta ei sitä tästä perspektiivistä näkyisikään.

Taideterapiaa normaaleille

Kaipaatko kesäpäivien retkikohdetta? Tässäpä yksi: Voipaalan taidekeskus Sääksmäellä.

Voipaalassa on 6.8. asti näyttely "Aurinko ja kolme kuuta". Tarjolla on maalauksia, valokuvia, maalattuja kankaita, aplikaatioita ja paperimassaveistoksia. Taisi siellä olla yksi huovutustyökin. Tekijät eivät ole tunnettuja nimiä, mutta voisivat sitä aivan hyvin olla.

Voipaalan näyttelyn taiteilijat ovat kaikki kehitysvammaisia, mutta esillä olevista töistä sitä ei voi mitenkään huomata. Normaalin ja kehitysvammaisen raja häviää näiden taideteosten äärellä. Suosittelen lämpimästi vierailua Voipaalassa!

Rajattu aihe: pyöriä, pyöreä, pyörä

Frisbee lentää ja pyörii, pyörii...


Entisestä piirakkavuoasta on jäjellä enää pyöreä muoto.

Piiri ei aina pyöri. Pyöreässä piirissä jokaisella on yhtä lyhyt/pitkä matka keskelle. Haluaisitko olla pyörän napa? Astu vain piirin keskelle ja pyöri piirin mukana.

Valokuvatorstain kolmannen viikon teema on pyöriä, pyöreä, pyörä.

Unelma unelmasta

Kävin tänään vaimoni kanssa luontoretkellä Helsingissä (Viikin luonnonsuojelualueella). Kamerani muistikortti täyttyi kuvista ja mielessäni alkoi soida helsinkiläisen Hectorin laulut. Olishan se hienoo jos tähän blogiin saisi myös äänen, mutta täytyy tyytyä kirjoitettuun tekstiin. Laulut löytyvät levyltä Ei selityksiä.

Eikö saa elää elämää / ilman sen selittelijää? / Tää eihän jatkua voi näin / tän joskus loputtava on! / On meillä yksi elämä / ei sitä sovi pelätä! / On meillä yksi kuolema / ja se on selän takana...(Hysteeri)
Tää onko unelma vai unelma unelmasta / lauluja kaduilla ja punaisia ilmapalloja / Naurava Jumala ruokkii nälkäisiä armolla / nääntyvä saa juoda maljan sateenkaaria / Jos unelmat puuttuu ei kukaan kestä koko totuutta / niin maailma muuttuu pian hassu hissipoika painaa ihmenappia / Kun rakkaus saapuu kaupunkiin / ihmiset kääntyy katsomaan / on aiheita myöhäisuutisiin / loppukevennys päättyy suudelmaan...(Kun rakkaus saapuu kaupunkiin)

Tätä kestää vain hetken

Kaikella on määrähetkensä
aikansa joka asialla taivaan alla. (Saarn. 3:1)

Pessimisti sanoo: "Mitä iloa on omenankukista? Kohta tulee rankkasade ja tiputtaa alas kaikki terälehdet."
Optimisti sanoo: "Ihanaa! Upeaa! Aurinko paistaa ja kukat ovat kauneimmillaan. Tätä hetkeä kannatti odottaa."

Valitse oma värisi ja nauti. Vai oletko mieluummin pessimisti? Epävakaista säätähän on luvassa.

Entäpä jos maailma olisikin mustavalkoinen?

Katso näitä kahta kuvaa. Mustavalkoisessa kuvassa ei erota omenapuun nuppuja, myöhemmin avautuvista kukista puhumattakaan. Paljosta jäisimme paitsi, jos maailmasta puuttuisivat värit. Kuitenkin on joukko ihmisiä, jotka näkevät suuresti vaivaa saadakseen minut ja kaltaiseni uskomaan, että värit ja sävyt ovat vain harhaa. Puhuvat jopa saatanan juonista. Erityisesti minua huolestuttaa, kun näin sanovat ovat yhä useammin oppineita ja maailmaa nähneitä ihmisiä. Mikä saa heidät tekemään näin?

Yritin tätä asiaa tiedustella eräältä kollegaltani. Hänen tiukka kannanottonsa Lordi-ilmiöön ja Da Vinci -koodiin sai minut lähettämään hänelle sähköpostia:

"Lordin musiikki ei kolahda minuunkaan ja Da Vinci -koodin totuusarvosta olen lienee kanssasi samaa mieltä. Silti ihmettelen mustavalkoista ajattelutapaasi Karjalohjan seurakunnan nettisivuilla Päivän sanassa. Tyylisi on melko luotaan työntävä jopa minulle, jonka pitäisi pappina olla mieluummin rinnallasi. Suosittelen, että lukisit Kati Niemelan tutkimuksen "Vieraantunut vai pettynyt? -kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa". Jos me kaikki papit alkaisimme puhua yhtä mustavalkoisesti kuin sinä näytät tekevän, niin en yhtään ihmettele, jos kirkko etääntyy yhä kauemmas ihmisistä.

Mustavalkoinen asenne ei vie evankeliumia eteenpäin. Sanat olisi osattava asettaa oikein, jotta ne koskettaisivat. En näe tätä totuudesta tinkimisenä, vaan viisautena. Tällaista viisauttahan on näkyvissä jo Uudessa testamentissakin, esim. Paavalilla. Ei kirkko olisi koskaan levinnyt mihinkään, jos se ei olisi kyennyt koskettamaan ihmisiä. Miksi tänä päivänä pitäisi laittaa ovet säppiin ja jättää kyselevät ihmiset ulkopuolelle.

Mietipä tätä. Ystävällisin terveisin, Kimmo"

Sain vastauksen. Minussa on kuulema ainesta ja siksi minun puolestani rukoillaan, että avaisin oven Jeesukselle, joka on maailman valkeus. Vastauksessa minusta tehtiin leipäpappi. Näin sen ymmärsin.

En tainnut onnistua sanojeni valinnassa, kun minulle vastattiin kysymykseen, jota en edes esittänyt. Saarnani löytyvät uteliaille Janakkalan seurakunnan nettisivuilta. Sieltä sopii käydä katsomassa millainen "leipäpappi" minä olen.

Leipää tässä joutuu jokainen syömään elääkseen - en yksin minä - ja omenapuun kukkien ihailusta en luovu. Varsinkin, kun tuo kuvan puu on koristeomenapuu, jonka kukat ovat ainoa sato, jota siitä saadaan. Kerään satoa silmilläni ja talletan osan kamerani muistikortille.

Erilaisina yhdessä

Raita ja koivu elävät keskenään tiukassa syleilyssä. Oliko tässä alunperin kolme puuta: kaksi raitaa ja yksi koivu? Vuosien saatossa niistä on lopulta tullut yksi kolmihaarainen puu.

Olisiko tässä esimerkkiä myös meille keskenään erilaisille ihmisille? Eihän erilaisuus lopulta ole mikään uhka, vaikka ihmiskunnan historia toista todistaakin.

Pieni valkea hetki

Keväinen raekuuro yllätti orvokit. Maa oli aivan pienen hetken valkoinen.

Hyvää kevättä - vaikka kesältä jo tuntuukin!

Nyt on tultu sille rajalle, että on aika ojentaa lukijoilleni kukkia. Ihan vain mielen piristykseksi. Poimin nämä omasta pihastani.

Vapunaattona tuuli oli navakka

Tässäkin ollaan rajalla. Pelto on talven jäljiltä vielä elottoman näköinen, mutta hetken päästä uusi elämä työntyy esiin mullasta. Auto piirsi maisemaan omaa viivaansa, jonka navakka tuuli pyyhki pian pois. Jostain syystä katselin tällä kertaa enemmän tuota autoa kuin pellosta mahdollisesti löytyviä uuden elämän merkkejä.

Ylösnousemus

Tämä on minusta parasta keväässä. Uusi kasvu murtautuu esiin. Kuollut maa herää eloon. Skillojen lehdet venyivät yhden päivän aikana kahden sentin mittaisiksi. Aamulla ne vielä kurkistelivat kuin varoen mullan seasta.

Rajanvetoa TV2:n "Jumala illan" (18.4.) ärsyttämänä

Matt. 21: 12-17

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan."
Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: 'Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi'?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.

* * *

Temppelin puhdistaminen on ehkä yksi tunnetuimpia tapahtumia Jeesuksen elämässä. Tapahtumaan viitataan joskus aivan yllättävissäkin yhteyksissä. Kerran eräässä Yhteisvastuukeräyksen hyväksi järjestetyssä tapahtumassa minulle tuli aivan vakavissaan eräs henkilö moittimaan, että tällainen rahankeruu kirkossa on juuri sitä, mistä Jeesus aikoinaan temppelin puhdisti. Jos tämä on se, mitä me kuulemme evankeliumissa tapahtuvan, niin koko evankeliumi on jäänyt kuulematta.

Jerusalemin temppeli poikkesi aika tavalla meille nykyisin tutuista kirkoista. Jos sijoitamme rahanvaihtajat ja kyyhkysenmyyjät oman kirkkomme arkkitehtuurin mukaiseen paikkaan, niin tänä päivänä heidän paikkansa olisi parkkipaikalla. Temppelialue jakaantui aikoinaan neljään alueeseen. Uloimmalla kehällä sijaitsi ”pakanoiden esipiha”, mihin kenellä tahansa terveellä ihmisellä oli vapaa pääsy. Seuraavaksi tuli ”naisten esipiha”, mitä edemmäs ei naisilla ollut asiaa. Täällä sijaitsivat uhriarkut, minne kerättiin meidän kolehtiamme vastaavat rahalahjoitukset. Viisi porrasta ylempänä sijaitsi ”miesten esipiha”. Ylin tasanne varsinaisen temppelin ympärillä oli ”pappien esipiha”. Kaiken keskellä sijaitsi itse temppeli, minne vain papeilla oli lupa mennä sisään. Temppelirakennuskin oli jaettu vielä kahteen osaan: ”pyhään” ja ”kaikkein pyhimpään”. Kaikkein pyhimpään sai mennä vain ylimmäinen pappi kerran vuodessa suurena sovintopäivänä.

Pakanoiden esipihalla kaupusteltiin uhrikyyhkysiä ja muita kulttitarvikkeita. Rahanvaihtajia tarvittiin vaihtamaan Roomalainen valuutta juutalaiseen, sillä vain tämä kelpasi pyhäkön maksuihin. Kyse oli siis käytännön sanelemasta tilanteesta. Helpompihan temppeliin tulijan oli ostaa tarvitsemansa kyyhkyset temppelin välittömästä läheisyydestä kuin raahata niitä jostain kauempaa. Samoin rahanvaihtokin oli käytännöllisempää vaihtaa siellä, missä siihen oli tarvetta. Juutalainen valuutta ei käynyt maksuksi missään muualla kuin temppelissä, joten tästä syystä rahanvaihtajien läsnäololle temppelin läheisyydessä oli kysyntää.

Jeesuksen suorittama puhdistus temppelissä herätti aikalaisissa melkoisen ristiriitaisia ajatuksia. Tämä näkyy myös Raamatun evankeliumeissa, missä eri evankelistat muistelevat tapahtumaa hieman eri tavoin. Matteuksella korostuu kauppiaiden asema, jolloin puhdistustoimenpiteessä voidaan nähdä kritiikkiä myös voitontavoitteluun perustuvaa käytäntöä vastaan. Jos Jeesus olisi tarkoittanut vain tätä, niin koko tapahtuma olisi jäänyt pian unohtuneeksi välikohtaukseksi.

Aikalaiset ymmärsivät kyllä, että Jeesuksen tähtäimessä oli huomattavasti vakavampi asia. Tyhjentäessään pakanoiden esipihan kaupustelijoista, rahanvaihtajista ja jopa pyhiinvaeltajista Jeesus kyseenalaisti samalla koko juutalaisen uskon keskeisimmän sisällön.

Kauppiaat ja rahanvaihtajat eivät tehneet temppelistä rosvojen luolaa, vaan sellainen siitä oli tullut, kun uskosta oli tullut ulkonaisiin muotoihin ja kivettyneisiin sanoihin lukkiutunut systeemi. Matteus antaa tästä esimerkin kertomalla sokeista ja rammoista, joilla ei ollut lupaa tulla edes pakanoiden esipihalle. Kielto perustuu 2. Samuelin kirjaan (5:8), missä kerrotaan Daavidin taistelusta jebusilaisia vastaan. Jebusilaiset vartioivat tuolloin Jerusalemia ja väittivät, että sokeat ja rammatkin pystyvät estämään Daavidin tulon kaupunkiin. Tästä suuttuneena Daavid antoi määräyksen pistää hengiltä nuo sokeat ja rammat, joita hän ei voi sietää.” Kertomus päättyy Samuelin kirjassa toteamukseen: ”Tämän vuoksi sanotaan: 'Sokeat ja rammat eivät pääse sisälle pyhäkköön.' ” Jeesuksen aikana tämä ymmärrettiin yhä voimassaolevana määräyksenä.

Kun temppelin pakanoiden esipiha oli tyhjennetty, Jeesus avasi ovet sokeille ja rammoille. Tämä oli asia, mikä loukkasi ylipappeja ja lainopettajia. Pelkkä kauppiaiden ja rahanvaihtajien ulosajaminen oli pientä häiriköintiä sen rinnalla, että nyt häpäistiin koko temppeli rikkomalla Raamatun* selvää kieltoa.

Sokeiden ja rampojen parantaminen temppelissä on selvä viittaus jo koittaneeseen pelastuksen aikaan. Tämän ymmärsivät vain ennakkoluulottomat lapset, jotka huusivat temppelissä ”Hoosianna, Daavidin Poika!” Ylipapit ja lainopettajat näkivät tässä vain Jumalan pilkkaa ja uskon perimmäisten arvojen maahan polkemista. Tämän vuoksi he kysyivät Jeesukselta: ”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Kristittyinä suomalaisina meidän on helppo yhtyä evankeliumin kritiikkiin ylipappeja ja lainopettajia vastaan. Jokaisella rippikoulunsa käyneellä on luultavasti Raamatusta ainakin sen verran tietoa, että Uudessa testamentissa Jeesuksen vastustajia olivat juuri ylipapit, lainopettajat ja vielä fariseuksetkin. Koska he ovat vastustajia, niin kritiikki heitä kohtaan koetaan oikeutetuksi.

Mutta entäpäs jos onkin niin, että tänä päivänä myös meistä itsestämme havaitaan tuota samaa lukkiutunutta uskonasennetta, kuin ylipapeilla ja lainopettajilla kerrotaan olleen. Kestämmekö kritiikin ja korjaamme asennettamme? Vai suutummeko ja syytämme arvostelijaamme liian liberaalista raamatuntulkinnasta?

Meidän asenteitamme ja arvomaailmaamme on tutkinut MDC RISC International, joka on keskittynyt sosiokulttuurisiin selvityksiin. Tutkimuksen mukaan me suomalaiset nimittäin olemme taipuvaisia lukkiutuneisiin asenteisiin - olipa sitten kyse uskosta tai muusta elämään liittyvästä asiasta. Viime torstaina (20.4.) julkaistussa tutkimuksessa on haastateltu yli neljää tuhatta suomalaista. Näiden haastattelujen perusteella me suhtaudumme nihkeästi muutoksiin. Muutoksen sijaan meillä on taipumus kääntyä sisäänpäin ja välttää haasteita. Me emme jaksa innostua uuden luomisesta ja omakohtainen aloitteellisuus on vähäistä. (Lähde: Hämeen Sanomat 21.4.2006)

Sinänsä siinä ei ole mitään merkillistä eikä moitittavaa, että haluamme pitää kiinni siitä, mikä on tuttua ja turvallista. Rutiinit helpottavat elämää, kun usein toistuvia tilanteita ei tarvitse miettiä aina uusiksi. Tuttu liturgia kirkossa helpottaa messun ymmärtämistä. Tuttuudessa on paljon myönteistä voimaa, mutta on siihen kätkeytyy myös omat vaaransa. Meidänkin uskomme voi lukkiutua kivettyneiksi sanoiksi Jeesuksen ajan ylipappien ja lainopettajien tapaan. Tämän seurauksena Raamatusta poimitaan irrallisia lauseita, joilla perustellaan milloin mitäkin asiaa. Viime tiistaina (18.4.) TV2:ssa pidetty ”Jumala ilta” osoitti, että meilläkin on kirkoissamme omat ”sokeat ja rammat”, joita emme haluaisi uskoamme häpäisemään. Kun usko on kivettynyt sanoiksi, on vaikea keskustella varsinaisesta aiheesta ilman että joku loukkaantuu ja alkaa puhua uskosta luopumisesta.

Tällä hetkellä elämme kirkossa tilanteessa, missä meidänkin esipihoillamme käy kova kuhina. Tällä kertaa pöytiä ei ole kaatamassa Jeesus, vaan ne kaatuilevat omien jäsentemme rynnätessä ulos kirkosta eroamalla. Kati Niemelän** tutkimus kirkosta eroamisen syistä on pöydät kaatavaa luettavaa. Tutkimus osoittaa kirkon karkottavan luotaan monia vähemmistöihin kuuluvia ja antavan heille kokemuksen henkilökohtaisesta kelpaamattomuudesta ja sopimattomuudesta kirkon piiriin. Näin Niemelä kirjoittaa: "Tilanteet, joissa kirkko näyttäytyy vahvana ja yksiselitteisenä auktoriteettina ovat omiaan vieraannuttamaan erityisesti nuoria aikuisia kirkosta. Sen sijaan kirkolta kaivataan yksilöllisen elämän ja sen vaikeuksien ymmärtämistä ja henkilökohtaisella tasolla kohtaamista. Monessa pettymyksessä on kyse viime kädessä siitä, että kirkko on näyttäytynyt kovana ja kylmänä totuuden omistajana. Kirkosta eronneiden nuorten aikuisten kokemusten perusteella on selvää, että kirkon konservatiivisin pieni vähemmistö ajaa päinvastaisista intresseistään huolimatta tätä ikäryhmää yhä etäämmälle kirkosta. Harva nuori kokee voivansa samastua tämän konservatiivisen vähemmistön näkemyksiin. Moni heistä lisäksi kokee konservatiivista kantaa edustavien näkemykset sisäisesti ristiriitaisina ja kristillisen uskon ytimen vastaisina." (ss. 231-232)

Minä ymmärrän tämän niin, että tutkimuksen mukaan kirkossamme uskonkäsitys on yhtä tiukassa lukossa kuin Jeesuksen ajan juutalaisuudessa. Tuttuuden ja turvallisuuden vuoksi käytämme uskomme ilmaisemiseen sanoja, jotka on kirjoitettu Raamattuun ja uskontunnustukseemme. Emme kuitenkaan rohkene pohtia voisiko kaiken tai edes osan sanoa toisinkin. Eivät ylipapit ja lainopettajatkaan uskaltaneet miettiä uusiksi Samuelin kirjan kieltoa päästää sokeita ja rampoja temppeliin. He pitivät sananmukaisesti kiinni siitä mitä on kirjoitettu, vaikka tapahtumalla ei ollut enää mitään yhteyttä heidän aikansa sokeiden ja rampojen kanssa.

Kirkon päätöksenteko ja linjavalinnat eivät ole vain piispojen ja kirkolliskokousedustajien päätöksiä. Jeesus kutsui sokeat ja rammat muuttamaan oman aikansa juutalaista uskoa. Olisiko meistä oman aikamme ”sokeiksi ja rammoiksi” omassa kirkossamme?

Päivän evankeliumi ei pääty iloisesti. Jeesus jätti temppelin ja hänen myötään myös itse Jumala. Temppeli jäi tyhjäksi kuoreksi kunnes se noin 40 vuoden kuluttua hävitettiin raunioiksi. Olemmeko varmoja, ettei meille käy samoin kirkkojemme tyhjentyessä ihmisistä?

”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.” (Fil. 2:5) Jeesuksen koko elämä ja opetus rohkaisee meitä avaamaan lukkojamme. Lukkojen avaaminen vie meidät tielle, missä Jumalan uutta luova rakkaus kantaa meitä eteenpäin - silloinkin, kun olemme itse epävarmoja ja arkoja. Ei meidän tarvitse ymmärtää kaikkea. Jotain voi jättää Jumalallekin.

Palmusunnuntai kutsuu meitä ennakkoluulottomaan kohtaamiseen Jumalan kanssa. Saamme me aikuisetkin huutaa: ”Hoosianna Daavidin Poika!”

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

*Puhun tässä ymmärrettävyyden vuoksi Raamatusta, vaikka tuohon aikaan sellaista ei ollut. Ylipappien ja lainopettajien Raamattuna olivat profeetalliset kirjoitukset ja Mooseksen kirjat.

**Kati Niemelä: Vieraantunut vai pettynyt? Kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 95, 2006.

Olen ylittänyt rajan!

Olen vihdoinkin ylittänyt itse itselleni asettamani rajan. Pitkään muhinut referaatti sai tänään sanallisen muodon ja se on nyt lähetetty eteenpäin. Itse kirjoittamisessa ei lopulta mennyt kovin kauaakaan, mutta muhimisvaihe kesti ja kesti. Jatkuisi se kai vieläkin, jos en olisi tarttunut itseäni niskasta ja alkanut kirjoittaa. Ehkäpä tarinat paroni Münchausenista ovatkin totta! Ainakin hänen esimerkkinsä kuinka voi nostaa itsensä upottavasta hetteiköstä (tai mistä se nyt olikaan) näytti toimivan. Hänellä oli vielä hevonenkin mukana.

Ihan vain tiedoksi...

Tätä näkymää olen tuijotellut jo muutaman päivän. Tosin teksti on välillä vaihtunut, mutta aihe on pysynyt samana. Raja-aihetta sivuavassa pienessä tutkielmassani olen edennyt vihdoinkin kirjareferaatin tekoon. Teen sen kirjasta, jota käytän yhtenä tutkielmani lähdeteoksena.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin kirja on Walter Brueggemann, Reverberations on Faith - A Theological Handbook of Old Testament Themes. Minusta kirjassa on paljon mielenkiintoisia ja raikkaita ajatusvirikkeitä Vanhan testamentin maailman ymmärtämiseksi.

(Huomasin juuri, että kuvan saa suuremmaksi kun sitä näpäyttää hiirellä.)

Tyhjä tuoli

Istahdan alas. Annan silmieni levätä vastapäätä olevassa näkymässä. Joku on miettinyt tämänkin asetelman. Vain yksi puuttuu, mutta sillehän sisustaja ei mahda mitään: vastapäinen tuoli on tyhjä. Ihmisiä kulkee ohitseni. Kukaan ei kuitenkaan istahda tuoliin, joka odottaa istujaa. Nousen ylös ja jatkan matkaani. Miksi jäisin tänne?

Torinon olympialaisten päätös

Kuluneen viikon aikana ylittyi raja, jota en uskonut koskaan ylittäväni: olen katsonut vapaaehtoisesti kisoja ja vieläpä nauttinut näkemästäni! Taitoluistelua olen seurannut aiemminkin, sillä lajissa viehättää sen tanssillisuus. Sen sijaan curling ja jääkiekko ovat aivan uusia tuttavuuksia. Niistä en ole osannut aiemmin innostua. Suomi sai kummastakin hopeaa, mikä ehkä osaltaan lisäsi mielenkiintoani. Osuin television ääreen sopivasti myös silloin, kun Tanja Poutiainen pujotteli itsensä hopealle.

Olympialisten avajaisia ja päätösjuhlia olen aina pyrkinyt katsomaan, jos vain mahdollista. Torinon kisat päättyvät sopivasti laskiaissunnuntai-iltana, mikä tuonee juhlaan italialaista karnevaalitunnelmaa. Mielenkiintoista nähdä, miten Italiassa laskeudutaan kisatunnelmista pääsiäisen odotukseen.

Rajattua hotellielämää

Kävinpä hiihtolomalla suuressa kaupungissa. Hotellihuoneeni ikkunasta avautuva maisema ei järin suuresti houkutellut puoleensa. Se ei tyydyttänyt edes uteliaisuuden nälkää, sillä vastapäiset huoneet olivat remontissa eikä niissä asunut kukaan. Yhden kerran näin "remonttireiskan" touhuavan työssään ja toisella kerralla hän (tai joku muu) istui tupakalla parvekkeella. Erittäin rajattua viihdykettä!

Kilpailu hotellien välillä on kovaa ja se asettaa niille tiukat rajat remonttien suhteen. Huoneita on aika ajoin uudistettava ja kunnostettava, jotta asiakkaat pysyisivät tyytyväisinä. Ainakin itseäni häiritsee joutua yöpymään nuhjuisessa huoneessa, jos siitä kuitenkin peritään täysi hinta. Tämä hotelli oli aloittanut remontoimisen hyvissä ajoin. Oma huoneeni oli erittäin siisti eikä siinä näkynyt vielä kulumisen jälkiä, vaikka remontti näytti olevan sinne vasta matkalla.