Syksy poisti ympäriltä suojan. Yhtäkkiä maisema avautui ja paljasti salaisuutensa. Kotipihamme risurastas on tiheikköjen asukas. Kesäisin sitä ei havaitse villiintyneen yrttimaan keskellä. Syksyisin sen piilopaikat lakastuvat ja haravoidaan pois. Toisin kuin muut linnut, risurastas ei sano mitään, vaan jää nököttämään paikoilleen. Jos osaisi, niin ehkä se toivoisi pian peittävää lunta. Lumikiepissä sillä olisi mukavampaa odotella kevättä.Minusta olisi epämiellyttävää tulla tuolla tavalla paljastetuksi. Kyllä sitä haluaa itse säädellä kuinka paljon itsestään paljastaa ja missä tahdissa. Yhtäkkinen turvaverkon poistuminen ympäriltä tekee alastoman olon. Jos mahdollista, juoksisin piiloon kuin Aatami, joka huikkasi menessään: "Minua pelottaa, koska olen alasti, ja siksi piiloudun." (vrt. 1. Moos. 3:10)
On turvaverkkoja, jotka ovat välttämättömiä. Sitten on niitä, joista olisi hyvä päästä eroon. Tunne on silti molemmissa tapauksissa sama. Ei sitä haluaisi päästää irti. Mutta kuitenkin vasta alastomana sitä ymmärtää, mitä tarvitsee ja mitä ei.
Alastomana on haavoittuvainen, kun kerros kerrokselta kuorii ylimääräisen pois, joutuu silmätysten itsensä kanssa ja kaikki eivät sitä kestä. Siksi niin moni piiloutuu jatkuvan hyörimisen keskelle.
VastaaPoista