30.12.07

Aikuisuuden pohdintaa saarnatuolissa

”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja nousevat.” (Luuk. 2:33)

Galatalaiskirje kuvaa tätä koetusta näin: ”Niin kauan kuin olimme alaikäisiä, olimme maailman alkuvoimien orjia. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi...” (Gal. 4:3) Ei tämä nyt kovin koetukselta kuulosta, mutta siitä siinä on kysymys.

Jeesus kerran kulki sapattina viljapellon laitaa. Hänen opetuslastensa tuli nälkä, ja he alkoivat katkoa tähkäpäitä ja syödä. (Matt. 12:1) Virhe ei ollut tähkäpäiden katkominen, vaan se, että se tapahtui sapattina. Evankeliumit kuvaavat fariseukset alaikäisinä perinnäissääntöjen orjina – maailman alkuvoimia nekin. Perinnäissäännöillä nimittäin selitettiin Jumalan lakia ja annettiin sen toteuttamiseen käytännön ohjeita. Siksi sapattina ei saanut katkoa tähkäpäitä, sanoivat fariseukset. Paljon muutakin vastaavaa Jeesus teki ja opetti, jotta ihmiset olisivat päässeet irti alaikäisyydestään. Siihen hänen vastustajansa kompastuivat. He eivät olleet valmiita luopumaan totutusta turvallisuudestaan ja tulemaan aikuisiksi.

Huomatkaa: evankeliumin mukaan me olemme Jumalan lapsia, mutta emme alaikäisiä. Jumalan lapseus on aikuisuutta.

Mitä on aikuisuus? (Lainaukset monisteesta Aikuisen ihmisen elämänkokemus, toim. Rain Ots, Aikuis – ALMA 1, Kokeilumoniste 5, ESR, Tampere 2000 – sen johdantoartikkelista ”Mitä on aikuisuus?”)

”Filosofi Immanuel Kant kirjoitti aikanaan kotikaupunkinsa paikalliseen sanomalehteen artikkelin ”Vastaus kysymykseen: mitä on valistus?”. Valistus on Kantin mukaan vapautumista itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on tila, jossa ei kyetä ajattelemaan eikä toimimaan itsenäisesti, vaan ainoastaan jonkun muun ohjauksen alaisena. Ajattelemisen ja todellisuuden tajuamisen kannalta tämä merkitsee sitä, että itsenäisen maailmankuvan muodostamisen sijasta kaivataan muiden valmiiksi miettimiä ja muotoilemia totuuksia. Kun sellaisia totuuksia löytyy, alaikäisyyden tilassa olevaa ei kiinnosta, mihin ne perustuvat. Kun niitä ei löydy tai ne osoittautuvat satunnaisiksi ja ristiriitaisiksi, alaikäisyyden tilassa oleva on pettynyt ja saattaa vaipua masennukseen.

Toiminnan ja jokapäiväisen elämän järjestelemisen kannalta alaikäisyyden tila taas ilmenee kykenemättömyytenä asettaa itse itselleen päämääriä. Alaikäisyyden tilassa olevan toiminta riippuu ulkoa tulevista virikkeistä ja hänelle tarjotuista toimintavaihtoehdoista. Onhan selvää, että jos ihminen ei kykene muodostamaan ja hallitsemaan itsenäisesti maailmankuvaansa, hän ei näe myös sitä, miten hänen näkemyksensä vaikuttavat hänen tekoihinsa, miten hänen tekonsa vaikuttavat maailmaan, ja miten tämä maailma vaikuttaa hänen maailmankuvaansa ja hänen tekoihinsa. Jos maailmankuvan jättää jonkun muun pohdittavaksi, niin täytyy vain luottaa siihen että toiminnankin tarkoituksenmukaisuus ja päämäärä ilmenee tälle jollekin muulle. Oikean alaikäisen eli lapsen kohdalla tämä joku muu on joku aikuinen kasvattaja, joka huolehtii ja on vastuussa lapsen maailmankuvan muodostumisesta ja hänelle tarjottavista toiminnallisista virikkeistä. Alaikäisyyden tilassa olevan aikuisen kohdalla tämä joku muu on sattuma. Tai ei kukaan.”

Fariseusten alaikäisyyden tilaa voidaan pitää itse aiheutettuna. He pitivät kiinni perinnäissäännöistä. Heidän totuutensa olivat muiden valmiiksi miettimiä ja muotoilemia. Jeesuksen aikuinen käyttäytyminen sapattina viljapellon reunalla merkitsi heille uhkaa, sillä se kyseenalaisti heidän omaksumansa totuudet.

Evankeliumien kuvaamat fariseukset ovat jo kauan sitten poistuneet keskuudestamme. Vai ovatko? Voivatko kristitytkin olla alaikäisiä?

Entiselle nunnalle Karen Armstrongille alaikäisyydestä luopuminen merkitsi lähtöä pois luostarista. Mutta oman alaikäisyytensä hän huomasi vasta kirjoittaessaan kirjaansa Jumalan historia. Kirjoittaessaan hän perehtyi tarkasti kaikkiin kolmeen suurimpaan yksijumalaiseen uskontoon: juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamilaisuuteen. Armstrong kirjoittaa: ”Toivoin vain, että olisin tiennyt tämän kaiken jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun olin aloittamassa uskonnollista elämäntaipalettani. Olisin säästynyt paljolta pelolta ja huolelta, jos olisin kuullut – kaikkien kolmen uskonnon arvostetuimmilta yksijumalaisuuden asiantuntijoilta – että minun tulee pyrkiä tietoisesti rakentamaan omaa mielikuvaani Jumalasta eikä odottaa hänen laskeutuvan luokseni korkeuksistaan.” (Karen Armstrong, Jumalan historia, Ajatus kirjat 2007, s. 21)

Alaikäisyydessä kiehtoo sen helppous. Jokaisella ihmisellä on käsitys maailmasta eli maailmankuva. Se on kokonaisnäkemys, jonka avulla hahmotetaan maailmaa. Maailman kuvalla voidaan tarkoittaa paitsi yksityisen ihmisen, myös tietyn aikakauden, uskonnon tai ideologian mukaista käsitystä maailmasta. Tilanteissa, jollin maailmankuvan hahmottaminen käy itselle liian rankaksi, me turvaudumme alaikäisyyteen. On helpompaa, kun joku toinen kertoo rajat ja elämisen ehdot.

Oma tieni pois alaikäisyydestä alkoi noin 25-vuotiaana. Se oli kipeä irtautuminen uskonnollisesta ryhmästä, missä vastustettiin kaikkea sellaista, mille ei löytynyt selvää raamatullista selitystä. Tuossa ryhmässä Jumalan sana oli kivettynyt kiveksi. Luopuminen tuon ryhmän turvallisuudesta merkitsi minulle astumista ulos kylmään maailmaan. Ei ollut enää valmiita vastauksia. Oli totuttava epävarmuuteen. Karen Armstrongin tavoin jouduin itse ottamaan selvää millaiseen Jumalaan uskon.

Tällä alaikäisyydestä luopumisen tiellä olen yhä edelleenkin.

”Käänne aikuisuuteen edellyttää kolmea asiaa.

Ensinnäkin kykyä ihmetellä. Tällaista ihmettelemisen kykyä olemme kaikki harjoitelleet silloin kun olimme lapsia.

Toiseksi aikuisuus edellyttää kykyä ja rohkeutta ajatella kriittisesti, eli kysellä omien käsityksien ja toiminnan rajoituksien ehtojen perään. Tämä vaatii rohkeutta. Tällaista rohkeutta, eli valmiutta luopua vanhoista käsityksistä, opitaan yleensä murrosiässä.

Kolmanneksi tarvitaan vielä arvostelukykyä, vastuun ottamista omasta itsestään ja todellisuudesta, jota opitaan iän ja kokemuksen karttumisen myötä.”

Jumalan lapsina me emme ole lapsia siinä merkityksessä kuin mitä me lapsella arkipuheessamme tarkoitamme. Jumalan lapseus on luottamista Jumalaan ja tässä luottamuksessa vapautta elämän ihmettelyyn, rohkeutta kriittisyyteen (Ei mitään pitäisi niellä purematta!) ja vastuun ottamista itsestä ja todellisuudesta.

”Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: ’Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.’" (Luuk. 2:34-35)

Kivuliasta oli Mariankin aikuistuminen – se oli kuin miekan isku sydämeen. Mutta kivusta huolimatta ei ole tarpeen pelätä aikuistumista, sillä juuri siksihän Jeesus tuli ihmiseksi ihmisten rinnalle, jotta hän voisi meitä alaikäisyyttä kaihoavia ymmärtää.

Ja entäpä naisprofeetta Hanna. Hänen tiensä alaikäisyydestä aikuisuuteen kesti 84 vuotta. Siihen mahtuu varmasti monta tuskaisaa hetkeä, ehkä epätoivoakin, kun odotuksella ei näytä olleen loppua näkyvissä. Lopulta kuitenkin tulee hetki, jolloin Hannan pitkään kulkema polku tulee uuteen käännekohtaan hetkellä, jolloin Jeesus tuotiin temppeliin.

Juuri sillä hetkellä Hanna tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta. (Luuk. 2:38)

Meillä jokaisella on oma tiemme alaikäisyydestä aikuisuuteen – Jumalan lapsen vapauteen. Kivutonta matkaa ei ole kenellekään luvassa, mutta lopulta koittaa se hetki, jolloin voimme yhtyä Hanna riemuun psalmin 111 sanoin:

Suuret ovat Herran teot! Joka niitä rakastaa, tutkii niitä. (Ps. 111:2)