Vihdoinkin lunta!

Tänä aamuna heräsin siihen, että maa oli valkoinen. Tiesin toki jo illalla maate pannessani tätä odottaakin. Edellinen lumi suli pois niin nopeasti, että se tuntui jälkeenpäin miltei unelta. Päätin olla nyt nopea. Odotin kamera valmiina päivän valkenemista. Otin kuvan heti, kun valoa oli vähänkään riittävästi. Nyt ainakin tiedän maan olleen oikeasti valkoinen.

Ulko-oven takana odotti lähes parikymmensenttinen lumikinos. Lumityöt kuitenkin jäivät omalta osaltani vain oven edustan putsaamiseen, sillä toimeliaat naapurit olivat ehtineet kolaamaan pihan ennen minua.

Hiihtämään en tänään töiltäni ehtinyt. Viime talvena ehdin suksien päälle yhden ainoan kerran. Saas nähdä miten käy tänä talvena. Jos lunta on vielä viikolla 8, niin silloin aion kaivaa sukset esille ja viettää oikeaa hiihtolomaa. Lumen puutteessa patikoin.

Ylimääräisen vapaapäivän käyttö

Kaiken ylimääräisen vapaa-ajan käyttäisin tällä hetkellä luultavasti valokuvaamiseen: lintuja, luontoa, maisemia jne. Kamera minulla on lähes aina mukana, joten ei vapaata aikaa ole koskaan liikaa. Lintukuvaukseen minulle kelpaa tavallinen varpunenkin. Sen elämää on kiva seurata kameran linssin läpi. Kaiken lisäksi varpunen on kaupunkilaistuneena niin kesy, että utelias kameramies ei sitä kovin helposti häiritse.

Kuva liittyy inspiringpicturen haasteeseen 28.1.

Varusteet sään mukaan

Saappaat jalkaan ja menoksi...

Valokuvatorstai ja aihe: humoristinen. Lintu on kuvattu Hietalahdessa Helsingissä 27.1.2008.

Mustavalkoista

Otan tällä kuvallani osaa inspiringpicturen kuvahaasteeseen 14.-27.1. Haasteen aihe on "mustavalkoista". Kuva itsessään ei ole mustavalkoinen, vaikka värisävyjä siinä ei järin montaa olekaan. Halusin kokeilla onko mahdollista ottaa monivärinen mustavalkoinen kuva. Kuvan mustavalkoisuus ei ole väreissä vaan aiheessa. Mielelläni kuulen kommenttejanne siitä, miten olen tässä onnistunut.

Tätä mietin viime sunnuntaina

Raamattua luetaan usein hengellisten silmälasien lävitse. Mutta joskus voisi olla terveellistä jättää silmälasit syrjään ja kuunnella luettua ihan sellaisenaan. Alla pieni esimerkki siitä, mitä tarkoitan.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”... Lue lisää Matt. 19: 27-30.

Olemme tottuneet kutsumaan Jeesuksen seuruetta opetuslapsiksi. Asiallisesti ottaen heitä voitaisiin kutsua myös oppilaiksi, sillä sitähän he olivat. He opiskelivat ja Jeesus oli heidän opettajansa.

Ajanlaskumme alussa ei tunnettu vielä opintotukea eikä opintolainaa. Jos halusi opiskella, oli jätettävä kaikki ja lähdettävä opettajan matkaan. Opetus tapahtui usein siten, että opettaja kiersi paikasta toiseen ja opetti pysähtyessään paikalle kokoontuvia ihmisiä. Tällainen opettaja oli myös Jeesus sekä joukko muita. Meitä vastaava peruskoulu käytiin synagogissa fariseusten ja lainopettajien johdolla.

Pietari ja kumppanit joutuivat siis oikeasti tekemään valinnan oman työnsä, perheensä yms. ja opiskelun välillä. Opiskelu Jeesuksen johdolla olisi ollut mahdotonta, jos ei olisi lähtenyt ja jättänyt kaikkea muuta taakseen.

Meidän tilanteemme on tänä päivänä toinen. Me emme välttämättä joudu jättämään kaikkea päästäksemme opiskelemaan. Toki joudumme silti tekemään valintoja, sillä kaikkea emme voi mekään saada. Mutta meidän vaihtoehtomme ovat usein hyvin erilaisia kuin mihin Pietari törmäsi omassa opiskelussaan. Tästä johtuen myös kysymyksemme Jeesukselle on erilainen.

Kristittynä eläminen on yhä edelleenkin Jeesuksen oppilaana oloa. Tässäkin tilanteemme eroaa niiden kahdetoista ensimmäisen oppilaan tilanteesta. Enää ei ole tarvetta kierrellä. kun opetus on jokaisen käden ulottuvilla (tai ainakin kirjakaupan/kirjaston hyllyltä noudettavissa) ja kirkkokin löytyy jokaiselta paikkakunnalta. Olisi vain uskallettava kysyä se oma kysymys.

Haluan välttää mustavalkoisuutta

Pappina törmään usein mustavalkoiseen ajatteluun. Pitäisi sanoa selvästi sitä ja tätä: synti synniksi ja armo armoksi. On ihmisiä, jotka toivovat papin käyttävän Raamattua kuin kirvestä tai lekaa. Kunnon huitaisulla totuus kerralla selväksi! Näin tehden Raamatun teksti kuitenkin kivettyisi kiveksi. Siitä tulisi jähmeä patsas, joka ei enää hengittäisi.

Elämä on jatkuvaa muuttumista. Koko ajan tapahtuu jotakin. Ihminen muuttuu eläessään. Maisema muuttuu ajan myötä. Hetkeä, jolloin liike lakkaa, kutsutaan kuolemaksi. Liike jatkuu toki vielä jonkin aikaa kuolemankin jälkeen, kunnes meistä on tullut pelkkää multaa. Sitten ei ole enää mitään, mikä liikkuisi.

Raamatun teksti alkaa elää, kun löydämme rivien välit, joissa nuo vanhat kirjoitukset ja oma elämämme saavat kosketuspintaa. Näin opin juutalaiselta Peter Pitzeleltä, jonka yhdellä kurssilla olen saanut olla mukana. Tällaista raamatunlukutapaa kutsutaan bibliodraamaksi. Olen monet kerrat bibliodraamaprosessia joko ohjatessani tai sellaisessa mukana olleena huomannut, kuinka mustavalkoinen uskonnollisuus saa aivan uusia ja yllättäviäkin värisävyjä prosessin edetessä. Sävyt löytyvät yleensä helposti, mutta toisinaan myös vasta kivun kautta. Siksi on tärkeää, että prosessia ohjaa koulutettu biliodraamaohjaaja. Myös kaikkea vallankäyttöä pitää välttää. Sellainen ei ole sallittua tilanteessa, missä ihmiset ovat herkällä tunnolla liikkeellä.

Tulevaisuudentutkija Elina Hiltunen puhuu heikoista signaaleista. Se on merkki oudosta ilmiöstä, muutoksen ensioire, joilla ei ole menneisyytä, mutta ehkä sitäkin suurempi tulevaisuus. Riittävä määrä heikkoja signaaleja voi antaa jo suuntaa eteenpäin. Jos siis tulevaisuutta voidaan tutkia heikkojen signaalien avulla, niin miksei myös menneisyyttä. Raamattu kertoo ihmisistä paljon ennen meitä. Sen sivuilla törmäämme kulttuureihin, joista nykyisin on vain vähän jos mitään jäljellä. Silti heikkojen signaalien avulla sieltä voimme löytää aina jotain uutta ja ajankohtaista omaankin elämäämme. Ihminen kun ei ole juurikaan muuttunut ihmisenä. Vain aika on toinen - ja tavat.

Nuorena elin läpi hyvin mustavalkoisen kauden. Se oli silloin tarpeen. Nykyisin mustavaloisuus on kaunista vain valokuvissa. Niissä se on jopa tehokeino. Elämässä mustavalkoisuus ahdistaa.

___________________________________________
Tämä kirjoitus on osa prosessia, missä etsin kuvaa osallistuakseni INSPIRINGPICTUREn kuvahaasteeseen. Minusta tuo yllä oleva kuva on siihen liian helppo ratkaisu. En tässäkään haluaisi olla mustavalkoinen.

Sain kukkia ja kunniamaininnan!

Jalokuvaaja Iines J antoi minulle sunnuntaina kukkakimpun ja kunniamaininnan. On aina mieltä lämmittävää saada tällaista palautetta. Kirjoittaessani ensimmäistä postaustani 28.11.2005 en osannut kuvitellakaan millaiseen maailmaan astuin. Olen saanut tutustua moniin mielenkiintoisiin ihmisiin.


Omat kunniamainintani ja kukkapuskan annan seuraaville:

Tähän blogimaailmaan minut tutustutti Jaska. Ilman häntä en ehkä olisi koskaan löytänyt tietäni tänne tai ainakin se olisi tapahtunut paljon myöhemmin. Aika pian löysin Anskun, joka itselleni melko vieraan adventtikirkon pappina on monella tapaa antanut minulle uusia näkökulmia omissa postauksissaan. Jossain vaiheessa mukaan tuli Arkiteraputti Kops ja sitä kautta tutustuin Ritaan. Hänen juttunsa saa minut aina hyvälle tuulelle. Gnothi seaton ravitsee minua syvälle menevillä ajatuksillaan. Niitä joutuu pureskelemaan ja sulattelemaan ajan kanssa, mutta se kannattaa. Erittäin innostavaa on ollut tavata pappiskollega Tuomo, jonka postaukset ovat kaikkea muuta kuin puujalkavitsejä. En tiedä mitä kautta löysin tieni Kiltin Tytön Blogiin. Ehkä se oli vain mielenkiintoinen nimi Blogilistalla, mutta blogin takaa löytyi mielenkiintoisia ajatuksia hyvin kirjoittava Heidir. En voi sivuuttaa myöskään Sahramia, jonka hätiköidyt päätelmät ovat jo pitkään koukuttaneet minua. Ne on pakko käydä säännöllisin väliajoin tarkistamassa. Pikkuliinaan olen törmännyt muissa yhteyksissä jo ennen blogiaikaa. Siksi oli mukavaa, kun hänkin avasi oman bloginsa. Vilijonkan tunnen pienestä pitäen, mutta se ei ole syy, miksi haluan nostaa hänen bloginsa näiden kymmenen joukkoon. Käykääpä itse katsomassa! Pensastasku taas tuntee minut pienestä pitäen. Niinpä olen uskaltanut sanoa hänelle, että blogin tunnuslintu ei ole pensastasku vaan punarinta. Tosin tähän lintuasiaan sain apua muualta - minä kun en itse tahdo erottaa toisistaan edes varista ja harakkaa.

Olisi niitä monia muitakin mainitsemisen arvoisia. Tällä kertaa nostin esiin nämä.

Valokuvatorstai, haaste 74

Turvapaikka

Kosken kuohujen keskeltä löysin suojaisan paikan. Kovin miellyttävää tuolla tuskin olisi, mutta antaisihan se pientä toivoa selviämisestä. Elämä voi olla pienestä kiinni!

Pieniä iloja

Sahrami on nimittänyt tämän vuoden henkilökohtaisen ilon teemavuodeksi. Teemaan liittyen iloitsin tänään auringon kultaamista puiden oksista harjupolun varrella.
Aurinko tekee illoistakin toisenlaisia. Ei tulekaan heti pimeää, vaan taivaanranta saa erilaisia punaisen sävyjä juuri ennen sinistä hetkeä, josta Heidirillä on upea kuva.

Tällaiset ilon hetket menevät helposti ohi silmien. Niitä ei huomaa, jos ei malta kulkea hitaasti ja "maistella" maisemaa. Kuvan aurinlaskua varten ei tarvitse edes lähteä minnekään. Riittää, kun katsoo ulos ikkunasta.

On muuten mielenkiintoista miten erilailla eri ihmiset kokevat maiseman. Tänään maisema oli minulle täynnä värejä ja tuulessa huojuvia puita, mutta en huomannut yläpuolellani olevia pyrstötiaisia ilman apua. Ne pitivät melkoista siritystä ruokailunsa lomassa. Mutta sitäkään en osannut kuulla. Mitä muita ilon aiheita mahtaakaan jäädä huomaamatta? Luultavasti monia. Yksin olisin aika kapea-alainen ihminen. (Kuva pyrstötiaista on otettu 1.1.2008. Tänään en ehtinyt vaihtaa kameraani sopivampaa putkea ennen kuin linnut siirtyivät pois näkyvistä.)

Oikein hyvää henkilökohtaisen ilon teemavuotta jokaiselle blogini lukijalle!

Kohtaaminen luonnossa

Kuljinpa tänään erään puron vartta toivoen löytäväni koskikaran. Lintua en nähnyt, mutta vastarannalta bongasin kuvan jäisen krokotiilin. Tosin takajalat näyttävät enemmän heinäsirkan jaloilta ja kuonokarvat tuovat mieleen pikkukakkosen Ransu-koiran.

Hyvää uutta vuotta 2008!

Valokuvatorstain kuvapeitto.