Toiveikasta uutta vuotta 2010! Gott nytt år 2010!

Vanha vuosi taittuu ja väistyy uuden tieltä.

On jätettävä jotain taakseen, jotta voisi löytää jotain uutta.

Kiitos kaikille blogiani seuranneille

ja teille, joiden blogia minä olen saanut seurata.

On ollut hienoa jakaa ajatuksia ja kuvia

yhdessä. Tästä jatketaan.

Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

Ilmastonmuutos ja kirkko

Hämeenlinnan joulukuusi

Kirkon parituhatvuotinen ajattelu on lähtenyt siitä, että maailma on luotu ihmistä varten. Tästä on seurannut ihmisen ylemmyys suhteessa muihin lajeihin. Kirkko muodostuu ihmisistä ja ihmiset ovat näin ajatelleet.

Tämän ajattelutapahan on leimannut koko ns. länsimaista ajattelutapaa. Suhteessa muihin kulttuureihin olemme olleet jotakin paljon parempaa.

Kahtoilammen rantametsää Hämeenlinnassa

Onneksi ihmiset ovat muuttuneet ja myös kirkko sen mukana. Enää ei puhuta luomakunnan eikä kulttuurienkaan herruudesta. Luomiskertomuksen uusi tulkinta antaa ihmiselle erityisen vastuun ja tehtävän luomakunnan säilymiseksi. Kirkossa onkin havahduttu siihen, että ihminen ei ole täyttänyt saamaansa tehtävää hyvin.

Talvinen puro Hämeenlinnan keskustan tuntumassa

Olemmeko me juuri se ikäpolvi, joka epäonnistuu kaikkein pahiten saamassaan tehtävässä? Kirkon hiljattain julkaistu ilmasto-ohjelma yrittää kääntää suuntaa. Usko ei ole vain hengellinen kysymys. Siihen liittyy myös käytännön ulottuvuus: Jumalan sana tuli lihaksi, samoin uskon on tultava näkyväksi Sanan hedelmissä. Tässä on kirkon ympäristöaktiivisuuden perusta.

Kirkon ilmasto-ohjelma tavoitteena on muuttaa seurakuntalaisten asenteita ja elämäntapaa. Kristinuskon keskeisimpiä tehtäviä ympäristötyössä on tarjota motivaatiota, voimaa ja toivoa ihmisille, jotka kokevat voimattomuutta ongelmien ja uhkakuvien edessä.

Kirkon ilmasto-ohjelmaan voit tutustua täällä: www.evl.fi/ilmasto-ohjelma. Kattavampi PDF-dokumentti löytyy tästä.

Vanhat kortit kertovat

Miehen jouluilo

ja ehkä vähän naisenkin?

No onkos tullut kesä

nyt talven keskelle?

Missä ovat lapset, nuoret ja miehet?

Aikuistuuko ihmiskunta koskaan?

Alexis Kouros haastoi Helsingin Sanomissa kirjailijapuheenvuorossa 27.12.2009 ihmiskunnan aikuistumaan: "Ihmiskunnan pitää aikuistua. Jos ihminen pystyy horjuttamaan elämän tasapainoa, hän pystyy sen myös korjaamaan."

En ole ihan varma voisiko tämä olla näin yksinkertaista. Kouroksen kirjoitus laittoi kuitenkin miettimään. Ehkä sittenkin toivon tähti vielä loistaa ihmiskunnalle. Näin ainakin haluan ajatella.

"Viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana ihminen on muokannut maapalloa enemmän kuin kaikki aiemmat sukupolvet yhteensä. Muutokset ovat olleet lukuttavia ja tuhoisia. Toisaalta tietoisuutemme maapallon ja ihmisen vuorovaikutuksesta ei ole koskaan ollut näin suuri."

Tätästä muuttumisen nopeudesta muistan lukeneeni jostain kirjasta jo yli kymmenen vuotta sitten. Asia on siis ainakin tutkijapiireissä tiedostettu jo kauan sitten. Mutta jos muutos on näin nopea nyt, niin millaiseksi se kehittyy seuraavan 50 vuoden aikana? Kykenemmekö hallitsemaan itse aiheuttamaamme muutosta jos vauhti tästä vielä kiihtyy? Kööpenhaminan ilmastokokous osoitti, että ihmiskunta on melkoisen erimielinen käytännön ratkaisuista, vaikka tosiasioista vielä jotenkin oltaisiinkin yksimielisiä.

"Väkivalta konfliktien ratkaisukeinona jää pidemmällä aikavälillä historiaan. Jo Vietnamin sodan jälkeen monet asiantuntijat arvioivat, että sotilaallisen voiman merkitys on mennyttä. Nyt Irakin ja Afganistanin sodat ovat vahvistaneet käsitystä, ettei muiden kansojen, alueiden tai maiden valloittaminen väkivalloin ole mahdollista. On voitettava sydämet ja mielet."

Voi kunpa tämä olisikin näin selkeää. Pelkäänpä. että aina tulee olemaan "talebanenja" ja "al-gaidoja", jotka turvautuvat häikäilemättä väkivaltaan päästääkseen päämääräänsä. Miten heidän sydämensä valloitetaan?

"Olemme rakentaneet monimutkaisia välineitä, kuten sateliitteja ja kännyköitä, mutta käytämme niitä enimmäkseen alkeellisten tarpeidemme tyydyttämiseen. Ihminen on vision puutteessa takertunut liikaa maallisiin puuhiinsa. Näin taloudesta voi tulla päämäärä, vaikka sen pitäisi olla pelkkä perusta. Elintaso nousee, mutta tyytyväisyys ja onnellisuus eivät. Henkirikokset vähentyvät, mutta itsemurhat lisääntyvät."

Kysyntä määrittää tarjonnan. Viihteelle on kysyntää ja niinpä sitä myös tarjotaan. Monet keksinnöt syntyvät sotateollisuuden tarpeisiin ja sieltä viihdeteollisuus valjastaa ne käyttöönsä. Näinhän kävi internetillekin. Yritämmekö peittää viihteellä jotain mitä emme haluaisi nähdä?

"Ihmiskunnan meemikartta muistuttaa jonkinlaista evolutiivista twitteriä jakaen kaikki seuraajiin ja seurattuihin, ristiin rastiin. Ironista kyllä, mitä enemmän pystymme vaikuttamaan geeneihin, sen voimattomammaksi tulemme meemien edessä. Näin ollen, televisio ja internet ovat kenties merkittävimpiä evoluution väyliä. Niiden kautta memeettinen evoluutio kehittyy vauhdikkaasti."

Tässä olen Kouroksen kanssa täsmälleen samaa mieltä. Maailma pienenee huimaa vauhtia. Kuvat, sanat ja tavat kiitävät silmänräpäyksessä maailman laidalta toiseen laitaan.

"Suurin uhka ihmiskunnalle ei tänä päivänä tule ympäristöstä, luonnosta tai ulkoavaruudesta vaan ihmisestä itsestään ja hänen ajattelutavastaan. Pahimmat niistä ovat lyhytnäköisyys ja hetkellisen voiton tavoittelu. Tarvitsemme suuntavaistoa. Kehityksemme lajina sekä ymmärryksemme maailmankaikkeudesta antavat sille mahdollisuuden. Katsomme liikaa taakse, vaikka vastaukset ovat tulevaisuudessa."

Vastuu on meidän. Ymmärrän, mutta samalla tunnen hartioillani epämääräistä raskasta painoa. Haluanko oikeasti kantaa osani ihmisen vastuudesta?

Katsoin tänään telvisiosta ohjelmaa, jossa vierailtiin kenialaisessa afariyhteisössä. Afarit elävät maailman kuumimmaksi paikaksi sanotulla alueella kaukana kaikesta. Olosuhteet ovat äärimmäisen karut. Heidän selviytymisensä avain on tiukka heimokuri, missä jokainen tietää paikkansa ja tehtävänsä. Tässäkö malli myös koko ihmiskunnalle?

Oi kuusipuu

Löysimme tänä vuonna tuuhean joulukuusen. Se on kasvanut joulukuusenviljelijän pellolla, mistä olemme kuusemme hakeneet jo monet vuodet. Lähemmin katsottuna huomaa, että tuollaisia kuusia olisi metsästä turha etsiä. Puun jokaista oksaa on vuosien varrella taiten leikattu niin, että on päästy haluttuun lopputulokseen. Kuusi sopii hyvin nykyisten led-kynttilöiden kanssa yksiin.

Meillä on ollut perinteisesti kuusessa myös oikeatkin kynttilät. Tänä vuonna jouduimme tuon perinteen katkaisemaan, koska kuusemme oksat ovat niille liian hentoja. Ehkä ensi vuonna luovutamme hiukan tuuheudesta ja valitsemme kuusen, missä oksat ovat vankempia.

P.S. Kuusen latvassa oleva tähti jäi kuvan ulkopuolelle. Harmi - minusta joulukuusi ei ole joulukuusi ilman tähteä.

Palapelin lumoissa

Palapeli on mainio tapa viettää aikaa yhdessä. Juttu lentää mukavasti käsien etsiessä sopivia paloja. Tällaisen pöydän ääressä istuminen voittaa television katselun mennen tullen. Tulee ainakin valikoitua tarkemmin mitä katsoo, kun tarjolla on näin rentouttavaa yhdessäoloa.

Jouluaamun saarna 2009

Jouluikoni

Jouluevankeliumi (Luuk. 2: 1-20) on varmasti yksi tutuimmista Raamatun kertomuksista. Se kuuluu erottamattomasti joulumme viettoon. Tavalla tai toisella.

Jouluevankeliumi lienee myös yksi kuvatuimmista evankeliumeista. En ainakaan tiedä muuta Raamatun kertomusta, mistä löytyisi samaan tapaan kuvia kuin jouluevankeliumista. Tavallisten kaksiulotteisten kuvien rinnalle ovat Suomessakin yleistyneet erilaiset seimirakennelmat. Niitä löytyy yhä useammin monista kodeista ja julkisista paikoista. Janakkalan Turengin seurakuntakeskuksen pihassa oleva seimi on yksi suurimmista julkiseen paikkaan rakennetuista seimistä.

Luukkaan kertomus joulun tapahtumista on täynnä erilaisia vastakohtia, joissa inhimilliset arvojärjestykset menevät päälaelleen. Tapahtumapaikka on pieni syrjäinen Betlehemin pikkukaupunki. Näin ollaan mahdollisimman kaukana inhimillisestä loistosta, suurista maailman keskuksista. Betlehemissäkään ei olla paikkakunnan silmäätekevien taloissa vaan eläinten suojassa, joka ilmeisesti oli joku pahainen luola jossain niityn laidalla. Lapselle ei löytynyt edes kehtoa. Sen sijaan jouduttiin turvautumaan eläinten syöttökaukaloon. Lapsen kapaloista ei kerrota tarkemmin, mutta tuskinpa nekään mitään hienoa tekoa olivat.

Joosef jää jouluevankeliumissa kokonaan syrjään. Tämä on herättänyt pohdintaa jo varhain, sillä vanhoissa jouluikoneissa Joosef istuu syrjässä. Hänen keskustelukumppaneinaan on eri ikoneissa kolme hahmoa: kiusaaja, profeetta tai paimen. Nämä kolme Joosefin keskustelukumppania sävyttävät eri tavoin koko ikonin tunnelmaa ja samalla koko jouluevankeliumia.

Kiusaajan kysymys Joosefille lienee vanha tuttu: ”Onko Jumala todellakin sanonut...? Kysymys osuu kipeään kohtaan. Uskoako siihen mitä näkee vai siihen mitä ei näe?

Profeetan kanssa Joosef käy keskustelua Vanhan testamentin kirjoituksista. Joosef on vaikean valinnan edessä. Profeetat ovat jo kauan sitten puhuneet siitä, minkä keskelle Joosef on nyt joutunut. Mutta miten luottaa kirjoituksiin kun todisteet puuttuvat?

Paimen yrittää kertoa Joosefille enkeleistä, jotka hän kohtasi olleessaan kedolla vartioimassa laumaansa. Paimen kertoo siitä, mitä enkelit olivat lapsesta sanoneet. Joosefia koskettaa paimenen innostus, mutta riittääkö se voittamaan tunteen, jonka vallassa hän itse on?

Ei Mariankaan osa jouluevankeliumissa ole helppo. Maria kätkee kaiken tapahtuneen sisimpäänsä. Sen tutkiskelemisessa Marialla menikin sitten koko loppuelämä, sillä äitinä hänen oli vaikea ymmärtää kaikkea sitä mitä myöhemmin oli tapahtuva.

Jouluevankeliumin ainoat iloiset ihmiset ovat paimenet, mutta heidänkin ilonsa alkoi pelolla. He joutuivat yllättäen kohtaamaan jotain mihin he eivät voineet mitenkään varautua.

Epäilys, hämmennys ja pelko ovat osa jouluevankeliumin kuvaamaa maailmaa. Ne kuuluvat olennaisesti myös omaan elämäämme.

Joosefin lailla itse kukin joutuu toisinaan keskelle omien tunteiden ristiriitoja. Ne tuntuvat repivän suuntaa jos toiseen. Elämä ei aina suju selkeän loogisesti. Kaikelle vastaan tulevalle ei löydy selitystä eikä selkeää ratkaisua. Toisinaan tuntuu kaikkein helpoimmalta antaa omien tunteiden viedä mukanaan, vaikka mielessä kävisikin jokin toinenkin vaihtoehto.

Profeetan ääni tuntuu tänäänkin hukkuvan turhaan meteliin, joka estää kuulemasta evankeliumien ydintä – sitä kuinka armo ja sovitus kuuluu meille jokaiselle ketään pois sulkematta. Viimeisimmässä Kotimaa-lehdessä Jaakko Elenius toteaa tiukasti: ”Raamatullista moraalia viljelevä kirkko ajaa itsensä ghettoon. Ei sellaisen tomppelin kanssa tahdo kukaan olla yhteiskunnassa tekemisissä.” Eleniuksen mukaan tähän on tultu, kun on lakattu puhumasta ytimestä Kristuksesta.

Jouluevankeliumia kuunnellessamme olemme ytimen äärellä. Tämän sain kokea kohdatessani ”kedon paimenia” joulun alla pienten lasten hahmossa. Osallistuin heidän kanssaan jouluvaellukselle, missä kuljimme jouluevankeliumien tapahtumapaikoilla seurakuntakeskuksen pihapiirissä. Pienten lasten vilpitön ilo ei voinut olla tarttumatta, vaikka yritinkin aikuisen arvokkaasti tarkastella tapahtumia hieman etäämpää. Ilo tempaa mukaansa.

Jouluevankeliumin jatkuvasti kiehtova salaisuus on siinä, että se ei pakota, ei vaadi, eikä käännytä. Siinä Kristus itse syntyy meidän keskellemme. Sana on tässä keskellämme ja jokainen saa olla sellaisena kuin on. Kenelläkään meistä ei ole etuoikeutettua asemaa seimen äärellä. Voit olla kauempana tai lähempänä oman tuntemuksesi mukaan, mutta Kristus on silti yhtä lähellä jokaista.

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jouluevankeliumi on tällainen kuva olipa se sitten kuvattu sanoin, värein, patsain tai elävin ihmisin. Tuohon kuvaan mahtuu koko elämämme kirjo ja juuri sen keskelle syntyy Kristus pienen lapsen hahmossa. Se kutsuu hyvään, johdattaa hyvään ja muistuttaa Hyvän voittavan Pahan. Tässä ei ole vaatimusta. On vain lupaus: Jumala on meidän kanssamme ketään erottelematta tai pois sulkematta.

Riemullista joulua!

Jouluseimi Turengissa

Jouluaaton kirkkoreissu

Jouluaattona kirkot täyttyvät kaikkialla Suomessa. Janakkalan Pyhän Laurin kirkko täyttyy aattona neljästi. Tai ei tuo viimeinen kirkkohetki puolenyön tuntumassa ole enää aivan täysi, mutta usein siellä on silti enemmän väkeä kuin jouluaamun kirkossa kello 8.00. Huomenna näen, miten käy tänä vuonna.

Osallistuimme koko perhe yhdessä kello puoli neljän aattohartauteen. Mennessä oli upea sininen hetki. Pois lähtiessä päivä oli jo lähes pimeä.

Vanhakin nyt muortuu

kuin lapsi leikkimään. Tytär tuli jouluksi kotiin ja toi tullessan Wii-pelikonsolin. En olisi uskonut innostuvani peleistä niin kovasti kuin nyt. Ihan tuli hiki huitoessa. Vähemmälläkin olisi kuulema pärjännyt, mutta minkäs teet kun innostus valtaa mielen. Melkein tuntui kuin olisin oikeasti keilannut, pelannut pingistä, ampunut jousta tai miekkaillut. Melominen ja lentäminen vaativat jo enemmän mielikuvitusta, mutta menettelivät nekin. Peli esiin. Täältä tullaan...

P.S. Tästä taisi tulla mainospostaus. Nintendo ei ole minulle kehuista maksanut, joten suhtautukaa kirjoitukseeni varauksella.

Oi kuusipuu

Hain tänään kuusen metsästä.

Tai en ollut aivan yksin. Mukana oli

vaimo makutuomarina ja ystäväpariskunta

kuljetusapuna. Saimme samalla reissulla joulukuusen

kumpaiseenkin kotiin. Eikä metsäkään ollut oikea metsä.

Puut olivat viljeltyjä. Eri ikäiset kuuset olivat kukin omassa lohkossaan.

Tavallisten kotimaisten kuusten ohella tarjolla

oli myös jalokuusia. Tänä vuonna tyydyimme kotimaiseen.

Nyt puu odottaa terassilla sisäänkantoa. Ehkä keskiviikkona

tuomme kuusen sisään ja koristelemme sen joulukuuseksi.

Valoa pimeyteen

Kaamoksen hämäryys on tietyllä tavalla ristiriitaista aikaa.

Toisaalta kaipaan valoa, mutta en minä näitä

hämärän hetkiäkään mihinkään vaihtaisi.

Illan hämärtyessä sytytän jäälyhdyn pihalleni

ja katselen pitkään ulos ikkunasta

vain nähdäkseni kuinka lyhdyn valo kirkastuu

samassa tahdissa päivän hämärtymisen kanssa.

Mitäpä olisi joulun odotus ilman myyjäisiä!

Joulumyyjäiset ovat yhtä tungosta, mutta silti joka vuosi haluan kokea edes yhdet joulumyyjäiset. Tänä vuonna otollinen hetki osui Hämeen linnan Tuomaan markkinoiden aikaan. Linna ja linnanpiha antavat myyjäisille oman ainutlaatuisen tunnelmansa.

Myyjäiskäynti tuli halvaksi. Se ei johtunut tarjonnan puutteesta, vaan omasta huolimattomuudesta. Tänne asti päästyämme huomasimme vaimon kanssa, että kummallakaan ei ole mukana juuri lainkaan käteistä rahaa. Pankkikortilla kun ei myyjäisissä tee mitään. Ostimme vähän leipää ja kreikkalaisia fetapiiraita.

Toinen unohtunut asia oli kamera. Jouduin tyytymään kännykän kameraan. Ihan kelvollisia kuvia näyttää silläkin tulevan. Mutta nyt poistun nauttimaan iltapalana fetapiirasta ... ... ...

Aurinkokylvyssä

Talvipäivän seisaukseen on vielä muutama päivä, mutta nämä aurinkoiset päivät ovat jo tuntuneet pidemmiltä kuin päivät ilman aurinkoa. Kirkkaimmat hetket päivästä vain tahtovat jäädä työpäivän kiireiden alle. Onneksi työni ei ole pelkkää toimistossa istumista, vaan saan liikkua paikasta toiseen ihmisiä tavatessani. Kun varaa matkoihin muutaman minuutin ylimääräistä, ehtii pysähtyä nauttimaan auringosta ja maisemista. Ja taas jaksaa...

Pakkasen kourissa Hakoisilla

Tänään piti päästä käymään Hakoisten linnavuorella. Kuvaaminen sormet kohmeessa oli melkoinen koettelemus. Ajattelin mielessäni, että minun täytyy tosissani pitää valokuvaamisesta, kun tällaista teen. Helpompi olisi katsella toisten kuvia. Alastulo oli myös pieni seikkailu. Lunta oli sen verran vähän, että jäinen rinne ei oikein pitänyt jalkojen alla. Jouduin miettimään jokaisen askeleen hyvin tarkkaan. Muuten olisi tullut pitkä pyllymäki ja kuvien kohtalo olisi ollut hämärän peitossa.

Olisi se kuitenkin sen arvoista. Ylhäällä vuorella oli kaunista. Aurinko kultasi kaiken, mitä katsoi. Paikoin oli kuin olisin ollut jossain Lapin tuntureilla.

Jouluvaelluksella - På vägen till Julen

Janakkalassa jo useampana vuonna järjestetty jouluvaellus on mielestäni mainio tapa valmistautua jouluun. Kyseessä on moniulotteinen jouluevankeliumi, jonka jokainen kulkija voi kokea omalla tavallaan. Tapahtuma on tehty lapsia ajatellen, mutta aikuinenkin löytää siitä itselleen monta ajatusta.

Jouluvaellus ei saarnaa eikä tuputa. Jokainen saa tulla sellaisena kuin on. Lisää kuvia löydät täältä.

Lumoutumisesta

"Usko on seikkailua. Usko on riskinottoa. Väsynyt ja masentunut kirkkoni tarvitsee hengellistä rohkeutta, jotta se uskaltaisi nähdä miten äärettömän ajankohtainen sen ikiaikainen sanoma on. Rohkeutta kaivataan siihen, että kivettyneet uskon ilmaisemisen muodot murskataan ja päästetään elävä ydin esiin..." Lainaus on Pauliina Kainulaisen ajatuksia herättävästä kirjoituksesta Kotimaa24:n blogimetsässä. Käykääpä lukemassa millaiseen uudelleen lumoutumiseen Pauliina haluaisi meitä herätellä. Tässä sinne linkki.

Joosef sivustakatsoja?

Tänä vuonna olen alkanut pohtia Joosefin osuutta joulun tapahtumissa. Hänestä tiedetään hyvin vähän. Matteuksen evankeliumi kertoo Joosefin miettineen Marian jättämistä häpeällisen raskauden tähden, mutta taipui sitten enkelin vaatimukseen ja jäi Marian viereen. Uuden testamentin mukaan hän oli ammatiltaan kirvesmies. Tässä kaikki mitä hänestä tiedämme.

Oliko Joosef vain sivustakatsoja joulun tapahtumissa?

Ikonit avaavat Joosefin tarinaa hieman enemmän. Yksi tarina kertoo itse pirun tulleen Joosefin luo kiusaamaan häntä hänen ahdingossaan. Toinen tarina laittaa pirun paikalle profeetan ja kolmas näkee siinä paimenen. Minusta on mielenkiintoista miettiä, millaista keskustelua Joosef kävi noiden kolmen hyvin erilaisen hahmon kanssa. Heidän esiintymisensä ikoneissa kertoo siitä, että Uuden testamentin vaikeneminen Joosefista on herättänyt mielenkiintoa jo alusta alkaen. Ehkä Joosef ei ollutkaan niin hiljainen sivustakatsoja kuin meille kerrotaan?

Joulukuvaelma pysäytti miettimään

Olin eilen kirkossa kehitysvammaisten joulukirkossa. Minut pysäytti heidän joulukuvaelmansa. Keskellä rujoutta, keskellä kaikkea tämän maailman silmissä vähäpätöistä ja joskus piiloteltavaakin - siellä Jumala on. Tästähän jouluevankeliumikin kertoo: vaatimattomasta eläinsuojasta ja halveksituista paimenista.

Lisäksi minua puhutteli tuo esiintyjien ja yleisön paneutuminen. Tunnelma oli käsin kosketeltava. Tässä oltiin keskellä Pyhää.

Sininen hetki

Tätä kuvaa ei voi enää ottaa uusiksi.

Lato ja puut on pantu matalaksi.

Tarvittiin näet tilaa uusille asunnoille.

Loppuun asti lato sai olla käytössä.

Viimeiset vuotensa se palveli linnunpönttöjen rakennusverstaana.

Nyt paikalla asuvat ihmiset

ja koteja linnuille

tehdään muualla.

Aikaa ei voi pysäyttää.

Mikään maisema ei ole pysyvä.

Ihminen tekee muutoksesta nopeamman

mutta on suuntakin toinen kuin mihin maisema

luonnostaan ohjautuisi.

Asuntoja tarvitaan.

Omakotiasuminen vie paljon tilaa.

En minä silti pilvenpiirtäjiäkään kannata,

vaikka niiden myötä maankäyttö

olisikin pienempään.

Mieluimmin minä tuon kuvan maisemaan sijoitan

omakotitalon kuin pilvenpiirtäjän.

Lato säilyy muistojeni sinisessä hämärässä.

Muistan sen aina,

kun lenkilläni kuljen tuon paikan ohi.

Lauri, Olavi, Tapani ja Jaakko

Ohessa neljä kuvaa Janakkalan Pyhän Laurin kirkon patsaista. Tarkempia tietoja patsaiden esittämistä henkilöistä löytyy googlettamalla.

Lauri

Janakkalan Pyhän Laurin kirkko on saanut nimensä Laurentiukselta, joka teloitettiin vuonna 258. Laurentius oli Rooman kirkon diakoni. Hän sai tehtävän viedä kirkon koko omaisuus keisarille. Laurentius teki työtä käskettyä, jakoi kirkon rahat köyhille ja vei heidät keisarin eteen.

Näistä neljästä Laurentius on minun suosikkini. Kirkon omaisuus on ihmisissä ei rahassa.

Olavi

Pyhä Olavi tai toiselta nimeltä Olavi Haraldinpoika ehti niittää mainetta hurjana viikinkinä. Kristinuskon omaksuttuaan hänestä tuli hurja kristitty, joka 1015 syrjäytti Norjan silloisen hallitsijan Erik Haakoninpojan. Valtaan päästyään Olavi piti huolen, että koko Norja kääntyi kristinuskoon. Nyttemmin hänet muistetaan Norjan suojeluspyhimyksenä.

Tapani

Pyhä Tapani tunnetaan Uudessa testamentissa nimellä Stefanus. Hänen kohtalonsa oli tulla kristikunnan ensimmäiseksi marttyyriksi.

Kantelettaren runoissa Tapani tunnetaan nimellä Tahvanus. Siellä hän on tallirenki.

Jaakko

Jaakob Sebedeuksenpoika eli Jaakob vanhempi oli yksi Jeesuksen oppilaista.

Tämän patsaan sijainti Janakkalan Pyhän Laurin kirkossa on herättänyt välillä kiivastakin keskustelua. Rengossa on Pyhän Jaakon kirkko. Joidenkin mielestä patsas kuuluisi sinne.

Punainen pukee kirkkoa

Jostain syystä linnut eivät ole huomanneet Janakkalan Pyhän Laurin kirkon edessä olevia punaisena hehkuvia pihlajanmarjoja. Nyt puu koristaa kirkon edustaa kun paraskin joulupuu. Mikäpäs siinä. Komeahan se on. Sen ohitse on mukava kulkea sunnuntaisin kirkoon.

Itsenäisyytemme alkuvuosina punainen oli kirkolle uhkaava väri. Ne ajat ovat onneksi jo takana. Nyt sankarihaudoille seppeleitä laskettaessa lasketaan oma seppele myös punaisten muistokivelle.

Neljäs kuva

3.12.2009 klo 16.46

Nikon D300

ISO 800

f 11

0.5

24-70 mm

3.11.2009 klo 15.08

3.10.2009 klo 16.49

3.9.2009 klo 15.00

Kuvat kuuluvat sarjaan 12 photos. Lue lisää täältä.

Tuntematon Pori

Syksyn kahdesta Porin reissusta olin tänään sillä jälkimmäisellä. Mitä olen nähnyt Porista? Rautatieaseman lisäksi vain sen mitä kuvat kertovat.






Jos näiden perusteella pitäisi kertoa Porista, niin aika vääristyneen kuvan antaisin. Olen käynyt muutaman kerran Porin jazzeissa, mutta silloin ei katseltu kaupunkia vaan kuunneltiin musiikkia tai juteltiin ystävien kanssa. Minulla on kehittynyt Poriin putkinäkö, josta ylempi kuva kertoo.

Kuinkahan monessa muussa asiassa omaan vastaavan putkinäön? Miten avartaa maisemaa jos ei muusta tiedä? Onko Porissa mitään näkemisen arvoista? Ne Gallen-Gallelan kuvat olen nähnyt.

Marraskuu opettaa

Marraskuussa maisemasta katoavat kaikki värit. Ainakin äkkiä katsoen siltä näyttää. Räntäsateet ja varhain pimenevät illat lisäävät alakuloisuutta. Mutta juuri siksi on lähdettävä ulos. On mentävä lähelle, sisälle maisemaan, jotta löytyisi väriä ja kauneutta sieltäkin mistä sitä ei odota.

Mielestäni kaunista on myös siellä, missä värit ovat jo lähes tyystin kadonneet. Jo pienikin pakkasen puraisu sokeroi paljaat oksat.

Marraskuu opetus: Lähde ulos ja mene lähelle. Pimeys ja räntäsade eivät olekaan ainoita maiseman hallitsijoita. Ulkoa löytyy paljon sellaista, mikä virkistää mieltä.

Räntäsateinen perjantai Porissa

Terveisiä Porista! Olen ollut koko päivän Länsi-Suomen Diakonia-ammattikorkeakoulussa ohjaamassa bibliodraamaa diakoniaopiskelijoille. Tämä on jo toinen bibliodraamaohjaukseni tällä viikolla samasta raamatuntekstistä. Maanantaina ohjauksessani olivat kolleegani, joita tapasin Helsingissä.

Bibliodraaman mielenkiintoisuus on siinä, että mikään ei toistu samanlaisena. Tänään lähestyimme tekstiä eri näkökulmasta kuin maanantaina. Niinpä myös esille nousseet ajatuksetkin olivat erilaisia.

Bibliodraaman näkökulmasta Raamattu on ehtymätön tarina-arkku, jonka penkominen yllättää aina iloisesti. Ohjaajana en ole vain antamassa. Kotiviemisiksi sain ryhmältäni nytkin paljon virkistäviä ajatuksia.

Aiheesta lisää: www.bibliodraama.fi

Esittelyssä työhuoneeni

Työhuoneeni...

edestä

ja takaa.