Lupaus tulevalle vuodelle

Kristallipallon puutteessa katsoin joulukuusenpalloon. Näkemäni perusteella uskallan luvata ottaa tulevan vastaan nöyrästi polvillani - avoimesti ja aistit valppaana.

Tulevaisuudelta on lupa odottaa yllätyksiä. Parhaiten ne havaitsee, kun on niihin valmistaunut.

Kuva liittyy haasteeseen INSPIRINGPICTURE 31.12.

Aikuisuuden pohdintaa saarnatuolissa

”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja nousevat.” (Luuk. 2:33)

Galatalaiskirje kuvaa tätä koetusta näin: ”Niin kauan kuin olimme alaikäisiä, olimme maailman alkuvoimien orjia. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi...” (Gal. 4:3) Ei tämä nyt kovin koetukselta kuulosta, mutta siitä siinä on kysymys.

Jeesus kerran kulki sapattina viljapellon laitaa. Hänen opetuslastensa tuli nälkä, ja he alkoivat katkoa tähkäpäitä ja syödä. (Matt. 12:1) Virhe ei ollut tähkäpäiden katkominen, vaan se, että se tapahtui sapattina. Evankeliumit kuvaavat fariseukset alaikäisinä perinnäissääntöjen orjina – maailman alkuvoimia nekin. Perinnäissäännöillä nimittäin selitettiin Jumalan lakia ja annettiin sen toteuttamiseen käytännön ohjeita. Siksi sapattina ei saanut katkoa tähkäpäitä, sanoivat fariseukset. Paljon muutakin vastaavaa Jeesus teki ja opetti, jotta ihmiset olisivat päässeet irti alaikäisyydestään. Siihen hänen vastustajansa kompastuivat. He eivät olleet valmiita luopumaan totutusta turvallisuudestaan ja tulemaan aikuisiksi.

Huomatkaa: evankeliumin mukaan me olemme Jumalan lapsia, mutta emme alaikäisiä. Jumalan lapseus on aikuisuutta.

Mitä on aikuisuus? (Lainaukset monisteesta Aikuisen ihmisen elämänkokemus, toim. Rain Ots, Aikuis – ALMA 1, Kokeilumoniste 5, ESR, Tampere 2000 – sen johdantoartikkelista ”Mitä on aikuisuus?”)

”Filosofi Immanuel Kant kirjoitti aikanaan kotikaupunkinsa paikalliseen sanomalehteen artikkelin ”Vastaus kysymykseen: mitä on valistus?”. Valistus on Kantin mukaan vapautumista itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on tila, jossa ei kyetä ajattelemaan eikä toimimaan itsenäisesti, vaan ainoastaan jonkun muun ohjauksen alaisena. Ajattelemisen ja todellisuuden tajuamisen kannalta tämä merkitsee sitä, että itsenäisen maailmankuvan muodostamisen sijasta kaivataan muiden valmiiksi miettimiä ja muotoilemia totuuksia. Kun sellaisia totuuksia löytyy, alaikäisyyden tilassa olevaa ei kiinnosta, mihin ne perustuvat. Kun niitä ei löydy tai ne osoittautuvat satunnaisiksi ja ristiriitaisiksi, alaikäisyyden tilassa oleva on pettynyt ja saattaa vaipua masennukseen.

Toiminnan ja jokapäiväisen elämän järjestelemisen kannalta alaikäisyyden tila taas ilmenee kykenemättömyytenä asettaa itse itselleen päämääriä. Alaikäisyyden tilassa olevan toiminta riippuu ulkoa tulevista virikkeistä ja hänelle tarjotuista toimintavaihtoehdoista. Onhan selvää, että jos ihminen ei kykene muodostamaan ja hallitsemaan itsenäisesti maailmankuvaansa, hän ei näe myös sitä, miten hänen näkemyksensä vaikuttavat hänen tekoihinsa, miten hänen tekonsa vaikuttavat maailmaan, ja miten tämä maailma vaikuttaa hänen maailmankuvaansa ja hänen tekoihinsa. Jos maailmankuvan jättää jonkun muun pohdittavaksi, niin täytyy vain luottaa siihen että toiminnankin tarkoituksenmukaisuus ja päämäärä ilmenee tälle jollekin muulle. Oikean alaikäisen eli lapsen kohdalla tämä joku muu on joku aikuinen kasvattaja, joka huolehtii ja on vastuussa lapsen maailmankuvan muodostumisesta ja hänelle tarjottavista toiminnallisista virikkeistä. Alaikäisyyden tilassa olevan aikuisen kohdalla tämä joku muu on sattuma. Tai ei kukaan.”

Fariseusten alaikäisyyden tilaa voidaan pitää itse aiheutettuna. He pitivät kiinni perinnäissäännöistä. Heidän totuutensa olivat muiden valmiiksi miettimiä ja muotoilemia. Jeesuksen aikuinen käyttäytyminen sapattina viljapellon reunalla merkitsi heille uhkaa, sillä se kyseenalaisti heidän omaksumansa totuudet.

Evankeliumien kuvaamat fariseukset ovat jo kauan sitten poistuneet keskuudestamme. Vai ovatko? Voivatko kristitytkin olla alaikäisiä?

Entiselle nunnalle Karen Armstrongille alaikäisyydestä luopuminen merkitsi lähtöä pois luostarista. Mutta oman alaikäisyytensä hän huomasi vasta kirjoittaessaan kirjaansa Jumalan historia. Kirjoittaessaan hän perehtyi tarkasti kaikkiin kolmeen suurimpaan yksijumalaiseen uskontoon: juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamilaisuuteen. Armstrong kirjoittaa: ”Toivoin vain, että olisin tiennyt tämän kaiken jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun olin aloittamassa uskonnollista elämäntaipalettani. Olisin säästynyt paljolta pelolta ja huolelta, jos olisin kuullut – kaikkien kolmen uskonnon arvostetuimmilta yksijumalaisuuden asiantuntijoilta – että minun tulee pyrkiä tietoisesti rakentamaan omaa mielikuvaani Jumalasta eikä odottaa hänen laskeutuvan luokseni korkeuksistaan.” (Karen Armstrong, Jumalan historia, Ajatus kirjat 2007, s. 21)

Alaikäisyydessä kiehtoo sen helppous. Jokaisella ihmisellä on käsitys maailmasta eli maailmankuva. Se on kokonaisnäkemys, jonka avulla hahmotetaan maailmaa. Maailman kuvalla voidaan tarkoittaa paitsi yksityisen ihmisen, myös tietyn aikakauden, uskonnon tai ideologian mukaista käsitystä maailmasta. Tilanteissa, jollin maailmankuvan hahmottaminen käy itselle liian rankaksi, me turvaudumme alaikäisyyteen. On helpompaa, kun joku toinen kertoo rajat ja elämisen ehdot.

Oma tieni pois alaikäisyydestä alkoi noin 25-vuotiaana. Se oli kipeä irtautuminen uskonnollisesta ryhmästä, missä vastustettiin kaikkea sellaista, mille ei löytynyt selvää raamatullista selitystä. Tuossa ryhmässä Jumalan sana oli kivettynyt kiveksi. Luopuminen tuon ryhmän turvallisuudesta merkitsi minulle astumista ulos kylmään maailmaan. Ei ollut enää valmiita vastauksia. Oli totuttava epävarmuuteen. Karen Armstrongin tavoin jouduin itse ottamaan selvää millaiseen Jumalaan uskon.

Tällä alaikäisyydestä luopumisen tiellä olen yhä edelleenkin.

”Käänne aikuisuuteen edellyttää kolmea asiaa.

Ensinnäkin kykyä ihmetellä. Tällaista ihmettelemisen kykyä olemme kaikki harjoitelleet silloin kun olimme lapsia.

Toiseksi aikuisuus edellyttää kykyä ja rohkeutta ajatella kriittisesti, eli kysellä omien käsityksien ja toiminnan rajoituksien ehtojen perään. Tämä vaatii rohkeutta. Tällaista rohkeutta, eli valmiutta luopua vanhoista käsityksistä, opitaan yleensä murrosiässä.

Kolmanneksi tarvitaan vielä arvostelukykyä, vastuun ottamista omasta itsestään ja todellisuudesta, jota opitaan iän ja kokemuksen karttumisen myötä.”

Jumalan lapsina me emme ole lapsia siinä merkityksessä kuin mitä me lapsella arkipuheessamme tarkoitamme. Jumalan lapseus on luottamista Jumalaan ja tässä luottamuksessa vapautta elämän ihmettelyyn, rohkeutta kriittisyyteen (Ei mitään pitäisi niellä purematta!) ja vastuun ottamista itsestä ja todellisuudesta.

”Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: ’Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.’" (Luuk. 2:34-35)

Kivuliasta oli Mariankin aikuistuminen – se oli kuin miekan isku sydämeen. Mutta kivusta huolimatta ei ole tarpeen pelätä aikuistumista, sillä juuri siksihän Jeesus tuli ihmiseksi ihmisten rinnalle, jotta hän voisi meitä alaikäisyyttä kaihoavia ymmärtää.

Ja entäpä naisprofeetta Hanna. Hänen tiensä alaikäisyydestä aikuisuuteen kesti 84 vuotta. Siihen mahtuu varmasti monta tuskaisaa hetkeä, ehkä epätoivoakin, kun odotuksella ei näytä olleen loppua näkyvissä. Lopulta kuitenkin tulee hetki, jolloin Hannan pitkään kulkema polku tulee uuteen käännekohtaan hetkellä, jolloin Jeesus tuotiin temppeliin.

Juuri sillä hetkellä Hanna tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta. (Luuk. 2:38)

Meillä jokaisella on oma tiemme alaikäisyydestä aikuisuuteen – Jumalan lapsen vapauteen. Kivutonta matkaa ei ole kenellekään luvassa, mutta lopulta koittaa se hetki, jolloin voimme yhtyä Hanna riemuun psalmin 111 sanoin:

Suuret ovat Herran teot! Joka niitä rakastaa, tutkii niitä. (Ps. 111:2)

Vanhaa ja uutta jouluperinnettä

Joulunviettoon liittyy paljon erilaisia perinteitä. Erityisesti vanhat perinteet ovat kunniassaan. Olen ollut yhden kerran mukana joulunvietossa, missä kaikki oli uutta. Opiskelijaporukalla haluttiin etsiä jouluun jotain aivan uutta näkökulmaa. Järjestimme juhlan, missä ei ollut merkkiäkään vanhoista jouluperinteistä. Juhlan jälkeen olimme yksimielisiä: Tämä juhla jääköön lajissaan viimeiseksi.

Kuvan kuusenkoriste on lapsuuden kodista. Sillä on ikää jo ties kuinka paljon. Joulukuusen koristeet ovat vuosien varrella kokeneet monta muutosta, mutta yksi on säilynyt. Tähtipukkimme on niin pieni, että sitä tuskin huomaa, kun se lymyää oksan hangalla. Mutta joka joulu sillä on oma paikkansa joulukuusessamme.

Uusinta uutta omassa jouluperinteen ketjussamme ovat punaiset sydämet keittiön lampussa. Uudistuksen saneli keittiön lampun vaihtuminen. Vanhan lampun enkelit eivät enää sopineet uuteen lamppuun, joten oli pakko miettiä jotain muuta. Nuo sydämet sitten tulivat vastaan yksissä joulumyyjäisissä.

Tässähän olisi hyvä meemi välipyhiksi: Mitä uutta ja vanhaa jouluperinnettä sinun kodistasi löytyy?

Piilotehtävä: Etsi yläkuvan kuusenkoriste eilisen postaukseni joulukuusesta. Kuva suurenee sitä näpäyttämällä.

Joulumiete

Tiede-lehden viimeisimmässä numerossa (10/2007) on mielenkiintoinen artikkeli lahjojen antamisesta: "Anna lahja lahjasta - etteivät tilit jää tasaamatta". Pyyteetöntä lahjaa ei ole olemassakaan, sillä lahja luo antajan ja saajan välille aina suhteen, johon liittyvät vastalahjat ja niiden kuittaukset. Lahjojen antoa sosiaalisena ilmiönä tarkastellut Olli Pyyhtinen Turun yliopistosta on huomannut, että antamiseen sisältyy aina odotus vastalahjasta.

Sosiaaliantropologi Branislaw Malinowski kertoo omissa tutkimuksissaan löytäneensä yhden esimerkin "taka-ajatuksettomista lahjoista". Ne olivat erään alkuperäiskansoihin kuuluvan heimon miesten pikkulahjat vaimoilleen. Malinowskin ajatuksen kumosi kuitenkin pian ranskalainen sosiologi Marcel Mauss, joka osoitti mainittujen miesten pikkulahjojen olevan korvauksia saaduista tai toivotuista seksuaalisista palveluista.

Oma joululahjaperinteemme on kuitenkin lahjakulttuuria parhaimmillaan. Sekin on vastavuoroista, mutta niiden naamioiminen Joulupukin antamiksi siirtää eduntavoittelun taustalle.

"Lahjan antamisesta häipyy silloin laskelmointi, jonka mukaan lahjojen pitäisi olla tasaveroisia. Se on kaunis ajatus, ja siksi Joulupukista on ehdottomasti pidettävä kiinni!", sanoo Olli Pyyhtinen.

Hyvää joulua!

Joulun sanomattomat kysymykset

Löysin tämän seurueen joulukadun vilinän keskeltä jo viime vuonna. Minusta taiteilija on saanut hahmoihin puhuttelevaa rosoisuutta. Hahmojen kasvot ja silmät ovat täynnä kysymyksiä. Kuvankäsittelyssä Joosefin päästä tuli tyhjä. Jos minä joutuisin Joosefiksi tuohon tilanteeseen, niin tyhjyyttä täynnä olisi minunkin pääni - täynnä sanomattomia kysymyksiä ilman sanoja.

Eikö joulun viehätys olekin juuri siinä mitä emme ymmärrä. Jos joulun selittäisi alusta loppuun, niin joulumme olisi pilalla. Kaikkea ei voi eikä tarvitse selittää. Joulun taika on juuri siinä, mitä emme ymmärrä.

Kiire (lisääntyy joulun alla?)

Joulukatu on ristiriitainen kokemus. Toisaalta se on rauhoittavan kaunis. Joka vuosi se pitää päästä kokemaan. Joulukadulla vallitsee joulunalusviikoilla myös melkoinen kohina. Sitä vältän vain ajatuksissani. Joka vuosi löydän itseni täältä.

Joulumyyjäisiä riittää joka lähtöön. Millä ehtisin niihin jokaiseen? Onneksi ei tarvitse - siinä sitä kiirettä olisi.
Rautatieasemalla kuhisee aina. Kiirettä riittää junaan ja junasta pois.

Valokuvatorstain aihe on kiire.

Vielä eilisestä

Eilisen kuvan puut myöhemmin hiukan eri kuvakulmasta. Valolla on ihmeellinen vaikutus maisemaan. Pieni valon suunnan muutos ja oman katselukulman vaihto on kuin siirtyisi aivan eri paikkaan. Oikeasti tämän kuvan ja eilisen kuvan välillä on vain 50 metriä ja 45 minuuttia.

Toimisikohan sama idea myös oman mielen sisällä? Vain pieni näkökulman muutos ja mieli muuttuisi aivan toiseksi. Asiaa täytyy kypsytellä.

Sunnuntaikävelyllä

Eilen kirjoitin pimeydestä ja valosta. Tänään päivä oli pitkästä aikaa valoisa. Kaamoksen pimeydestä ei ollut tietoakaan, paitsi että ei tätä valoa kauaa kestänyt. Kävelyretken ajaksi sitä riitti, mutta hyvä niin. Mielikin piristyi tässä Aulangon satumaisemassa.

Kesäisin täällä ei tule useinkaan käveltyä, sillä silloin pitää varoa golfpalloja. Nyt oli rauhallista.

2. adventisunnuntain aattona mietittyä

Joulussa yhdistyy pimeys ja valo. Toistensa vastakohdat eivät sulje pois toisiaan. Joulun valo tarvitsee pimeyttä. Ilman sitä joulu ei olisi joulu. Tähän olemme Suomessa tottuneet.

Adventtikynttilät lisääntyvät samassa tahdissa pimeyden syvetessä. Talvipäivän seisauspäivänä 22.12. pimeys on suurimmillaan. Neljäs adventtikynttilä syttyy 23.12. Näin valon juhla joulu osuu aika tarkalle keskelle pimeintä talvea.

Pimeydellä on kuitenkin hintansa. Ainakin minua se väsyttää. Miten yhdistää oma väsymys ja joulun riehakas ilo? Se ei käy yhtä yksinkertaisesti kuin kynttilöiden sytyttäminen. Vastakohdat omassa sisimmässä eivät tule keskenään toimeen. Toinen voittaa toisen.

Joulu muistuttaa minulle, että huolimatta omasta väsymyksestäni, pimeydellä ei ole viimeistä sanaa. Lopulta valo voittaa. Tätä pohtivat ihmiset jo kauan sitten. Silloin Jesajan kirjaan kirjattiin muistiin sanat: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon." Pimeys ei ole kestävää. Valo on.

90 vuotta yhdessä - 90 år tillsammans

Itsenäisyyspäivän sää ei ole kovin suosiollinen juhlalle. Sataa vettä. On harmaata. Se vähäinen lumipeite, joka vielä eilen valkaisi maisemaa, on tänään mennyttä. Mutta mitäpä säästä. Sitä riittää joka päivälle. Ysikymppisiä vietetään vain tämän kerran. Siis juhlitaan...

Lippu salossa on aina juhlava: Valokuvatorstai.

Jouluvalojen syttyessä

Täällä Janakkalassa jouluvalot ovat vaatimattomat, mutta seimi Turengin seurakuntakeskuksen pihassa pysäyttää. Minun mielestäni siinä on enemmän jouluvaloa kuin suurten kaupunkien loistavilla joulukaduilla. Jos liikutte Helsingin ja Tampereen väliä, niin poiketkaapa katsomaan. Moottoritieltä seuraatte vain opastusta Turenkiin.

Oravan tenkkapoo

Ohoh! Syödä pitäis, mutta tuolla lähestyy ihminen kameransa kanssa. Tässäpä nyt varsinainen tenkkapoo.

Valokuvatorstain 70. haaste.

Väillä vähän kevyemmin

Turengissa (Janakkalassa) aloitettiin joulun odotus näin näyttävästi. Ilotulitus oli upeampaa kuin koskaan uutena vuotena tai sitten olen vaihtanut vuosia seisten väärässä paikassa. Ilotulitusnäytöksen tarjosivat Janakkalan yrittäjät. Onneksi joululauluja ei vielä laulettu. En ainakaan niitä kuullut. Tonttuja kyllä näkyi ja pukkikin vilahti. Muutaman sanan vaihdoin myös lumikuningattaren kanssa.

Me siivutamme aikaa niin kuin tilaa ympärillämme

Onko niin, että me emme kestä elämää ilman selkeitä rajoja? Kellot ja kalenterit mittaavat aikaa niin kuin ne olisivat meidän käytössämme olevaa tilaa. Näin ovat myös tonttiemme rajatkin mahdollisimman suoria viivoja. Tämän on minun puoleni ja tuo toinen sinun puolesi...tai jonkun muun. Pääsasia kuitenkin, että tiedän mikä on minun. Samoin tarvitsen omaa aikaa. Siksi on tärkeää tietää, milloin se alkaa ja milloin loppuu. Onhan toki selkeämpää, että viiva on metsässä tai kalenterissa kuin vedessä. Entäpä jos mittaisimmekin aikaa kuin se olisi veteen piirrettyä viivaa? Mitähän siitä seuraisi?

No onhan siitä esimerkkejä: työssään loppuun palaneet - ne, jotka eivät ole voineet/osanneet erottaa itselleen lepoaikaa. Mutta kuitenkin: jossakin Afrikassa - niin olen kuullut - on ainakin ennen ollut käytössä aika, joka on kuin ympyrä tai aika, jossa katsotaan vain taaksepäin tai aika, jossa määrähetki on vasta silloin, kun kaikki ovat paikalla (riippumatta kellosta ja kalenterista). Eikös tällainen aikakäsitys ole aika lähellä veteen piirrettyä viivaa?

Metsään piirretty viiva muistuttaa minua ajasta, jonka kalenterini on jakanut moniin pieniin osiin. Tällä hetkellä kalenterissani on vain suoria viivoja eri määrähetkien välillä.

Kuva ja kirjoitus liittyy Valokuvatorstain 69. haasteeseen.

Suojelusenkeli

Enkelillä on sädekehä luisunut hieman sivuun. Liekö syynä suojelutarpeen ylikuormitus. Ihan kaikkialle ei pikkuenkeli edes ehtinyt. Siivet sentään ovat kunnossa. Pian tästä taas lähdetään! Mutta ensin levätään vähän.

Jokelan tapahtumien jälkeen

Jokelan ampumavälikohtaus on järkyttänyt koko Suomea. Tapahtuma pysäytti ja herätti monia kysymyksiä – kysymyksiä joista useimmat jäävät vaille vastausta.

Tavallinen marraskuinen keskiviikkopäivä sai tavanomaisesta poikkeavan sisällön heti, kun ensimmäiset tiedot Jokelan tapahtumista kantautuivat korviimme. Jos kyseessä olisi ollut jääkiekkojoukkueen kultamitali, toinen eurovisiovoitto tms., niin elämämme ei olisi siitä kovin suuresti muuttunut. Iloa olisi riittänyt vähäksi aikaa. Mutta Jokelan ampumavälikohtausta seurannut täysin yli ymmärryksen mennyt hätä, tuska ja suru pysäyttivät. Monen ihmisen elämä Jokelassa ja mahdollisesti myös muuallakin järkkyi eikä ehkä koskaan palaa ennalleen.

Kristilliseen uskoon sisältyy ajatus kahdesta maailmasta. Kristitty on kahden maailman kansalainen. Tästä puhuvat myös Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa (Matt. 22: 15-22): "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu."

Lehtitietojen mukaan Jokelan ampuja tunsi vain yhden maailman – maailman. jonka hän oli itse itselleen kuvitellut. Ampujan maailmassa ei ollut tilaa erilaisuudelle. Siellä ei tunnettu vaihtoehtoja. Vaikuttaa siltä, että Jokelan ampuja yritti selvitä ilman ”keisaria” ja ilman Jumalaa.

Silmiini sattui viime kesäkuussa julkaistu filosofi Antti S. Mattilan haastattelu (Opettaja –lehti, n:o 25, 21.6.2007). Tuossa lehtiartikkelissa Mattila puhuu sen puolesta, että me tarvitsemme erilaisuuden ymmärtämisen taitoa enemmän kuin koskaan. Ymmärtääksemme erilaisia kulttuureja, maailmankuvia, ajatuksia ja ihmisiä meidän tulee osata vaihtaa näkökulmaa. Toinen vaihtoehto on pitäytyä tiukasti omassa maailmassa, mikä äärimmilleen vietynä johtaa väistämättä katastrofiin. Tämä näkyy Irakissa ja monissa muissa maailman sota-alueilla. Tämän saimme tuta myös Jokelassa.

Lehtihaastattelussa Mattila sanoo: ”Erilaisten näkökulmien esittely murtaa illuusion yhdestä ja ainoasta totuudesta ja opettaa ajattelemaan itse. Kun tulee tietoiseksi siitä, että on olemassa monia tapoja ajatella, on pakko alkaa kehitellä omia valintoja. Tämä kehittää väistämättä eettistä vastuuta ja avoimuutta vieraudelle.” Mutta: ”Nykyään muoti ja trendit vahvistavat vierauden pelkoa. Nuoret pelkäävät erilaisuutta ja kokevat sen esteeksi. Näkökulman vaihtamisen taito muuttaa esteet mahdollisuuksiksi ja kannustaa riitelyn sijasta asettumaan dialogiin erilaisten ihmisten kanssa.”

Haastattelussa Mattila puhuu nuorista, mutta kyllä hänen ajatuksillaan on käyttöä myös meille aikuisille.

"Sano siis meille, mitä mieltä olet: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?" Jeesuksen aikana hurskas juutalainen ei hyväksynyt Rooman vallanpitoa. Keisarin perimiä veroja ja tulleja maksettiin vain pakon edessä. Jeesukselle esitettyyn kysymykseen sisältyi kompa, jolla Jeesus yritettiin saada kiinni joko maanpetturina tai Rooman vihollisena. Vastauksessaan Jeesus osoitti ymmärtävänsä molempia maailmoja. Hän osasi vaihtaa näkökulmaa ja ymmärtää myös ”keisaria”.

"Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu."

Vielä yksi lainaus. Luin viime lokakuussa Heidi Liehun kirjan Ihana Kristus. Jokelan ampumavälikohtauksesta kuultuani muistin sieltä seuraavat sanat (s. 231):

”Keskellä arkea jumaluuden idea kalskahtaa abstraktilta. Ihmisen elämä maan päällä on asetettu kuin vastakohtaiseksi taivaalliselle kirkkaudelle. Vain hetkittäin onnistuimme tavoittamaan taivaalliset tunteemme, kokemaan uskonnollisia kokemuksia – me tarvitsemme siihen usein järjestetyt olosuhteet: yhteisiä virsihetkiä, kirkkotilaisuuksia, kohottavaa musiikkia, kohottavia saarnoja ja sanoja.

Kun esimerkiksi töistä kotiinsa ajava nainen tai mies pitelee väsyneenä autonrattia, kuunnellen radiosta musiikkia jota yhdentekevät mainokset katkovat; kun hän harmittelee mielessään säröä tuulilasissa tai miettii, onko kotona mitään hyvää illaksi jääkaapissa; kun hän jättää vastaamatta matkapuhelimeensa nähden numerosta, että soittaja on ex-puoliso, kun hänen silmänsä tuijottavat edessä kiitävää asfalttia, voiko hän sovittaa samalla silmiinsä näyn taivaallisesta sfääristä, joka odottaa kaiken tuon ’arjen’ syvyydessä.

Äkillinen kuolema – tai sairaskohtaus – katkaisee tavanomaisen todellisuuden, se rysäyttää tyhjiin merkityksineen tai merkityksettömyyksineen jokapäiväisyydet. Ylitodellinen ulottuvuus välähtää esiin muuttaen kaiken näkyvän ja koetun. Muille arki jatkuu samanlaisena; särö tuulilasissa ei katoa, jääkaappi on yhä tyhjä, ex-puolison numero sykkii yhä matkapuhelimen näytöllä. Sille, joka viruu onnettomuusautossa, kaikki on toisin.”

Jokelan uhrien omaisten luona kaikki on toisin. Astetta vaikeampaa on ehkä ampujan omaisilla, sillä surun lisäksi heillä on seuranaan nyt myös pelko ympäristön reaktioista.

Jokelan ampuja kylvi ympärilleen pelkoa. Meidän tehtävämme on kitkeä tuo pelko pois. Elämä on mahdollista vain siellä, missä on tulevaisuus ja toivo.

"Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu."

Pelon kitkemisessä meitä auttavat nämä Jeremian kirjan sanat: ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia:
minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
(Jer. 29: 11) Jumala meitä auttakoon tämän näkökulman vahvistumisessa.

Annetaan siis Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu. Hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon.

Jalat pidän mullassa maailman,
katseellani taivasta tavoitan... (Pekka Simojoen laulusta Kahden maailman kansalainen)

Portaat

Jos portaita ei olisi
loppuisi matka
ikävästi kesken.
Jos portaita ei olisi
ei kani pääse
parvellensa ylös.
Jos portaita ei olisi
olisi elo
portaattoman tylsä.

Valokuvatorstain teema: portaat.
Runotorstain teema: portaat.

Saastettako tämäkin?

Helsingin Pikku Huopalahdesta oli pakko ottaa mukaan tämäkin - tosin vain kuvana. Ilmeisesti varastettu, hylätty ja lopuksi rikottu. Kaipaakohan tätä kukaan vai jääkö saasteeksi puistokäytävän reunalle?

Valokuvatorstai/saaste.

Mainossaaste

Valokuvatorstain haastesana on saaste. Tämä näkymä sattui silmiini Helsingissä käydessäni ja päätin liittää sen valokuvatorstain saastehaasteeseen. Olisihan sitä suuressa kaupungissa ollut muitakin mainosten saastuttamia paikkoja, mutta lyhyellä reissullani oli parempaakin katsotttavaa. Joten siksi tämä kuva.

Minun mielestäni kaupungit olisivat huomattavasti kauniinpia ilman silmille hyppiviä mainoksia.

Liike joka pysäytti mutta ei itse pysähtynyt

Tippuu
tippuu
lehtiä tippuu.
Vain muutaman
onnistuin saamaan lennossa kiinni.

Kaksi parasta kesäkuvaani

Sain vinkin Iinekseltä. Ohessa valitsemani kesäkuvat. Valinta oli vaikea, mutta tällä hetkellä juuri nämä kuvat innostavat itseäni eniten. Lisää kesäkuvia löytyy edellisistä postauksistani.

Metsästin kesäkuussa azorin haukkaa ja näin siinä onnistuin 200 millisellä telellä. Kuva on rajaamaton.

Azorien löytäjille selvisi vasta paljon myöhemmin, että haukka ei olekaan azor (=kanahaukka) vaan hiirihaukka. Saariryhmän nimi säilyi kuitenkin samana, vaikka saarten tunnuslintu vaihtuikin toiseksi. Kanahaukkoja Azoreilla ei ole lainkaan.

Tämän kuvan otin elokuun alussa Tiilikkajärvellä. Valitettavasti tässä nettiversiossa värit eivät toistu aivan yhtä voimakkaina kuin alkuperäisessä kuvassa. Kehystin kuvan tauluksi seinälle. Jokin tuon kuvan tunnelmassa tuo kesän yhä käsinkoskettavan lähelle.

Pidän syksyn väreistä

Ilta-auringon valo pellolla ei kuvassa valitettavasti välity yhtä lämpimän hehkuisena, kuin luonnossa. Jotain kuvasta katosi matkalla. Tuo pelto pysäytti minut tänään iltakävelyllä. Muistin taas, kuinka upeita syksyn värit voivatkaan olla.

Toivottavasti alkava syksy on oikein värikylläinen. Sieni- ja marjasadon ollessa ainakin kotikulmillani heikonlainen, niin olisi sitten ainakin värejä mitä katsoa ja kerätä kameralla kuviin.

Tuore

Valokuvatorstain tämänkertainen haaste on tuore.

Kuvani on tuore, mutta niin on myös kuvan aihe. Veden pinnan alta puskee ylöspäin tuore kasvin alku. Jos joku tunnistaa kasvin, niin olen kiitollinen tiedosta. Kasvupaikka on Tiilikkajärvi.

Nyt loppuivat...

...lomapäivät ja taivaanrannan kuvailu. Ei puhettakaan rauhallisesta lomaltapaluusta. Heti alkuun vain täysi "rähinä" päälle. Juna liikkuu jo ja kyytiin pitäisi päästä. Huomenna siis. Paluu arkeen ottaa koville, mutta kokemuksesta tiedän, että siihen tottuu pian.

Yllä oleva kuva on Tiilikan kansallispuistosta. Vietin siellä viime viikolla kolme yötä ja kaksi kokonaista päivää.

Kesä on ihmeitä täynnä

Minusta on kesällä mukava tarkkailla luontoa. Siinä on minulle ihmettä kerrakseen. Nyt olen lähdössä Tiilikkajärvelle kansallispuiston maisemiin. Säätiedotus enteilee kaunista viikonloppua.

Ajatukseni lepäilee vielä kesäisissä maisemissa. Jotain olen kuitenkin ajatellutkin. Niistä kiinnostuneet vierailkoot sivulla www.janakkalanseurakunta.fi. Sana Sinulle sivulla on viimeisin saarnani.

Vielä on kesää jäljellä...

...vaikka loma loppuikin. Huomenna aloitan työt. Tiistaina lähden kymmeneksi päiväksi saaristomerelle rippikoululeirille. Mutta ei hätää - loma teki tehtävänsä. Oli aikaa katsella hämähäkkiä puuhissaan. Ajatukset saivat olla omissa oloissaan irti työasioista. Nyt on hyvä hetki palata takaisin arkeen.

Leppoisaa kesää!

Terveisiä Azoreilta Sao Miquelin saarelta. Jos joku osaa portugalia, niin olisin kiitollinen ylläolevan tekstin suomennoksesta. Kyltti oli erään oven pielessä ja arvelen sen tarkoittavan "Tervetuloa ja olkaa kuin kotonanne."

Azoreilla innostuin lintujen kuvaamisesta. Punarinta oli yksi yleisimmistä linnuista. Se liittyi seuraamme hyvin usein Ponta Delgatan puistoissa kierrellessämme. Kerran eräällä piknikpaikalla pysähtyessämme punarinta tuli lounasvieraaksemme.

Lintujen lisäksi tuli kuvattua muutakin: maisemia, delfiinejä, kaskelotteja, kukkia... Kuvia kerääntyi reilut 760. Niiden sulattelemisessa kuluvatkin kesän sadepäivät.

Sää Azoreilla oli vaihteleva. Vuoroon sadetta ja vuoroon aurinkoa. Azoreille ei kannata lähteä rantaloman toivossa, mutta ulkoilmassa säässä kuin säässä viihtyvälle se on paratiisi.

Kesä ja loma

Loma alkoi. Jätän Janakkalan kirkon naakat vähäksi aikaa ja vetäydyn lataamaan akkuja. Palaan kertomaan kesäkuulumisiani seuraavan kerran juhannuksen jälkeen. Nauttikaa tekin kesästä!

Laskuvarjot valmiina!

Katso kuinka kaunis voikukka on kukintonsa jälkeen. Tästä on tuuli jo vienyt osansa ja paljastanut untuvapallon kätkemän rakenteen. Huomaa tuo yksi roikkuva siemen!

Kesä

Vielä tämä viikko töitä. Se kuluu päivärippikoulussa 13 oppilaan ja yhden isosen kanssa. Sunnuntaina - jos kaikki menee hyvin - juhlimme konfirmaatiota ja maanantaina unohdan työasiat viideksi viikoksi.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin olen julkaissut eilisen saarnani kaikkien luettavaksi seurakuntani nettisivulla www.janakkalanseurakunta.fi. Sitä saa kommentoida ja olisin siitä iloinen, sillä tarvitsen ajatuksianne keskusteluun, jota käyn kollegojeni kanssa.

Lisää puutarhakoristeita

Puutarhuria odotellessani kerron vielä toisestakin puutarhakoristeestamme. Jos edellinen on uusvanhaa tuotantoa, niin tämä nokipannu on oikeasti vanha. Tai ehkä en sittenkään sano sitä vanhaksi, sillä luultavasti olemme pannun kanssa kutakuinkin saman ikäisiä.

Nokipannu tuli meille huhtikuussa perintönä. Edellinen omistaja on keittänyt sillä monet nuotiokahvit samotessaan Lapin tuntureita 1950 ja -60 luvuilla.

Saatanpa ottaa pannun mukaan seuraavan kerran retkelle lähtiessäni. Ehkä se innostuu nuotion äärellä ollessame kertomaan niitä monia tarinoita, joita se on kuullut edellisen omistajansa kanssa reissatessaan. Kahvit se ainakin on luvannut keittää, jos mukaan pääsee.

Kevät toi...

...puutarhurin. Näin lauletaan vanhassa laulussa. Oma puutarha rehottaa vielä täysin koskemattomana. Ruoho pitäsi leikata ja kukka- & yrttimaa odottaa kunnostajaansa. Missä lie puutarhuri viipyy? Yhden puutarhahankinnan olemme kuitenkin jo tehneet (katso kuvaa). Siinä se nyt roikkuu terassin kupeessa. Linnuille kai tuo on tarkoitettu. Juomakupiksi tai ruokailuun.

Mukavaa kevättä!

Tänään kävin Aulangolla poimimassa kimpun sinivuokkoja. En käteen enkä vaasiin vaan kamerani muistikortille.
Tiesitkö, että sinivuokkojakin on monen värisiä. Minä näin sinisiä, valkoisia ja punaisia. Kuviin tarttui vain sinisiä. Yritin kyllä niitä muitakin, mutta jostain syystä ne eivät suostuneet filmattaviksi.

Myrskyä ja tyventä Jurmossa 20.-22.4.07

Leppoisa lintuviikonlop-pu Jurmon saaressa oli tyssätä heti alkuunsa. Tuulta oli 22 boforia ja puuskissa 31. Kapteeni ei uskaltanut luvata Jurmoon pääsyä ja antoi halukkaille aikaa poistua laivasta. Otimme riskin ja jäimme.
Rantautuminen oli epävarmaa vielä Jurmon sataman jo näkyessä, mutta viimein pääsimme maihin.
Lauantaikin oli vielä tuulinen. Satoi räntää. Maisema oli alakuloisen harmaa. Paitsi meri.

Sunnuntaina oli kaikki toisin. Aurinko paistoi ja merikin oli lähes tyyni.
Päällimmäiseksi Jurmosta jäi mieleen aurinko ja sinisenä kimmeltävä meri. Merkillistä miten nopeasti myrsky unohtuu!
Ai ne linnut? Kyllä minä niitäkin näin, mutta älkää kysykö nimiä. Erotan tuskin variksen ja harakan toisistaan.

Lukitut ovet

Useimmat meistä
piilottavat pelkonsa.
Kiviset kasvot:
Ei ole mitään hätää,
kaikki on oikein hyvin.

Oletko koskaan
ollut näin ahdistunut?
Sulkeuduit yksin
ovien taakse piiloon
mieli täynnä pelkoa?

Lukitut ovet,
seinät ympärilläsi.
Ei ole lupa
kenenkään tulla sisään,
istua vierellesi.

Avaa silmäsi.
Luvatta hän ilmestyy.
Tarjoaa toisen
vaihtoehdon pelolle.
Sanoo: ”Rauha sinulle.”

Ei vaatimusta,
ei syyttävää sormea.
”Rauha sinulle.”
Vain nämä kaksi sanaa.
Sinulle tarkoitetut.

Lue lisää: Joh. 20: 19-31

Maailman napa

Gnothi seauton ottaa mielenkiintoisessa postauksessaan esiin maailman navan. Tässä kuva gs:n mainitsemasta maailman navasta.
Vasemmalla alkuperäinen napa. Pinnan hieroglyfeistä pitäisi selvitä maailman tulevaisuus. Kukaan ei vain osaa tulkita sen merkkejä.
Maailman navan paikan selvitti aikoinaan Zeus, joka lähetti kaksi lintua kiertämään maapalloa. Linnut kohtasivat toisensa Delfissä ja paikka merkittiin kuvan kivellä.

Oikealla mailman navan alkuperäinen paikka ja navan kopio (ja joku vähän uudempikin "napa"). Napakivi on nykyisin varsin suosittu kuvauskohde. Sitä oli melko vaikea valokuvata ilman ylimääräisiä napoja.

Pääsiäismietteitä

Luterilainen kristillisyys on ollut vanhastaan pitkäperjantaikristillisyyttä. Liekö sitten siitä johtuen tai toisinpäin hartauden harjoitukseen liitetään ilottomuus, synkkyys yms.
Vai voiko olla niin, että pitkäperjantain tunnelma vastaa meidän suomalaisten kokemusta elämästä? Mikä kärsimyksessä kiehtoo?
Omassa saarnassani olin tänään ristin juurella. Siellä oli pimeää keskellä kirkasta päivää. Niin pimeää, etten nähnyt kirjoittaa saarnaani näkyväksi. Nyt sen kuulivat vain ne, jotka olivat kirkossa.


Janakkalan Pyhän Laurin kirkon alttarilla oli pitkäperjantaina viisi ruusua. ne muistuttavat Kristuksen viidestä haavasta, jotka hän sai ristillä. Katselen mieluummin näitä ruusuja kuin Mel Gibsonin elokuvaa Kristuksen kärsimyksestä, missä haavat ovat veristäkin verisempiä.
Ruusut ovat kauniita katsella. Toista ovat haavat, joita me aiheutamme toinen toisillemme. Niistäkään en haluaisi tietää, mutta pakotan siihen itseäni etten aivan kiveksi muuttuisi.

Kristuksen ylösnousemuksessa on jotain hyvin lapsenomaista. Siinä ei ole pienintäkään vaatimusta, ei vähäisintäkään pakkoa. Ei mitään tarvetta olla jotain. Saa vain olla, avautua jaottaa vastaan. Tässä siis olen ja ihmettelen. Kristus on ylösnoussut! Unohdetaan menneet.