8.4.08

Eteenpäin kohti uutta elämää!

Pääsiäisen kuumeilu jätti jälkeensä väsymyksen. Tänään on vapaapäiväni. Olisin nukkunut ties kuinka kauan ellei sinitiainen olisi tullut koputtamaan makuuhuoneemme ikkunaan. Sitä taisi ärsyttää, että toiset ne vain nukkuu, kun itsellä on täysi kevättohina päällä.

Niinpä nousin ylös ja näin pihalla kaksi talvilomiltaan saapunutta sepelkyyhkyä. Lintulaudan alle tippuneet siemenet näytivät matkalaisille maistuvan.

Peipponenkin näkyy jo saapuneen talvenvietostaan takaisin kotikonnuilleen. Tai mistä minä tiedän, vaikka jatkaisi vielä matkaansa. Tänään kuitenkin vieraili pihallamme. 

Mustasta maasta punkee ylös jotain keltaista ja punaista. Mmmm... Kohta pääsee taas raparperipiirakan makuun.

Uusi elämä näyttää tunkevan esiin kaikkialla, minne silmänsä suuntaa. Talvi on väistynyt. Kevät on tullut. Korvissa kohisee!

31.3.08

SAAVATKO SIIVET KANTAA?

”Anteeksi. Voimmeko keskeyttää hiukan?” Kaksi nuorta äitiä tuli kadulla vastaa lastensa kanssa. Olin juuri ohittamassa heitä, kun toisen äideistä esittämä kysymys pysäytti minut.

Mielessä kävivät nopeasti kaikki lähitienoon kadut ja talot, sillä arvelin heidän kysyvän tietä. Pienen taajaman asukkaana olin nimittäin pannut merkille, että äidit olivat tulleet muualta. Taloja ja asuntoja on toki jatkuvasti kaupan ja kunnan vuokrataloissakin vaihtuvuus on suuri. Tietenkin on mahdollista, että äidit ovat juuri muuttaneet paikkakunnalle. Jostain syystä olin kuitenkin varma, että he olivat muualta.

Pysähdyin. Katsoin äitejä kysyvästi: ”Miten voin olla avuksi?” Ennen kuin ehdin tajuta, toinen äideistä ojensi kätensä, missä oli pieni kokoon taitettu paperilappu. Sen kannessa oli äklömakea kuva Jeesuksesta ihmisten ympäröimänä. Kuulin äidin sanovan: ”Me haluaisimme kertoa sinulle Raamatun merkityksestä.” Vastasin saman tien, etten ole kiinnostunut. Käänsin heille selkäni ja jatkoin matkaani.

Mahdollisesti menetin hyvänkin keskustelun, sillä onhan aihe itsellenikin hyvin tärkeä. Minulle jopa maksetaan palkkaa siitä, että mietin Raamatun merkitystä tämän päivän ihmisten elämässä. Tätähän tämä papin työ tiivistetysti on. Mutta silti en antautunut keskusteluun. Joskus aiemmin tein niin hyvinkin halukkaasti. Muutaman uuvuttavan keskusteluhetken jälkeen totesin, että ei maksa vaivaa. Mitä se sellainen keskustelu on, missä vastapuoli (=keskustelun aloittaja) ei selvästikään pääse irti valmiiksi opituista vuorosanoista. Sujuvasti osataan ladella se, mitä jossain kurssilla on opetettu, mutta minun puheestani kuullaan vain se, mikä sopii heidän tarkasti rajattuun aiheeseen. Kysymyksille ei ole sijaa –elleivät ne sitten ole ”oikeita kysymyksiä”. Keskustelu pyörii kehää. Ainoa ulospääsy on joko myöntää heidän olevan oikeassa tai kieltäytyä jatkamasta keskustelua.

Pieni kohtaaminen kadulla jäin kuitenkin pyörimään mieleeni. Näinkö vaikeaa on avautua keskustelulle? Pienistä merkeistä teemme nopeat johtopäätökset kannattaako pysähtyä vai ei. Mitä jos nuo merkit johtavatkin meidät harhaan?

Puhun meistä, sillä olen huomannut, että myös muut tekevät samoin. Vuosia sitten olin innostunut Johannes Ojansuun Pyhyys –kirjan esiin nostamista ajatuksista. Kirja oli aikoinaan ehdolla vuoden kristilliseksi kirjaksikin. En kuitenkaan löytänyt lähipiiristäni ketään, joka olisi ollut valmis keskustelemaan aiheesta. Ystäväpiirissäni kirja teilattiin liian vaikeaselkoisena. Kollegani katsoivat minua ihmeissään: ”Mitä filosofi muka voisi tietää kristinuskosta?” Osa heistä oli vähän raottanut kirjaa. Loput eivät vaivautuneet edes siihen. Katekismus määrittelee pyhyyden riittävän selkeästi. Ei siihen tarvita filosofien pohdiskeluja.

Johannes Ojansuu piti kirjan tiimoilta aikoinaan ainakin yhden yleisöluennon. Täpötäysi luentosali osoitti, että aihe kuitenkin kiinnostaa monia, vaikka kirkossa siitä vaiettiinkin. Vasta tänä vuonna oli seurakuntani valmis kutsumaan Johanneksena alustamaan keskustelua katekismusillan aluksi. Kuulin jälkeenpäin hyvää palautetta illasta. Kerrankin puhuttiin asiasta ymmärrettävästi! Kiitos Johanneksen kutsumisesta kuuluu kollegalleni, joka ilmeisesti täysin minusta riippumattomaista syistä katsoi hetken nyt olevan otollinen. Minulle se oli toivon merkki siitä, että ehkäpä kirkko jo vihdoinkin avautuu keskustelulle.

Takapakkia tuli kuitenkin miltei heti perään. Eräs uusi kirkkovaltuutetuista päätti ottaa tehtävänsä vakavasti. Löysi käsiinsä Jonas Gardellin kirjan Jumalasta. Kirjan kirjoittaja on ruotsalainen kirjailija vailla mitään teologista koulutusta. Kirjassa Gardell kuitenkin pureutuu Raamatussa esiintyviin jumalakuvien muutokseen analysoituaan ensin lähes kaiken löytämänsä aiheeseen liittyvän teologisen kirjallisuuden. Kirjailijana hän esittää kysymyksiä ja näkee asioita toisin kuin me papit. Minusta kirja on erittäin hyvä keskustelunavaus aiheesta, jonka pitäisi olla kirkollekin läheinen. Kirjan lukemisen sytyttämänä kirkkovaltuutettu otti asian esiin yhden kollegani kanssa. Vastaanotto oli kuitenkin tyrmäävä: ”Mitä sinä tuollaisia kirjoja luet? Sehän on vain romaani, jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.” rakas kollegani tyrmäsi kirjan, koska siinä esitetyt ajatukset kuulostivat hänestä liian poikkeavilta kirkolliseen kontekstiin.

Sain sitten itselleni esimieheksi uuden piispan. Nykyinen piispa Juha Pihkala jää eläkkeelle ja tilalle tulee kirkon ulkoasiainosaston teologisten asiain sihteerinä viime vuodet vaikuttanut Matti Repo. Saimme Tampereen hiippakuntaan piispaksi miehen, jota on povattu piispaksi jo monta vuotta.

Silti ihmettelen miten tässä näin kävi? Piispanvaalissa häviölle jäivät kaikki ne ehdokkaat, jotka edustivat edes pientä uudistusmielisyyttä. Nyt valittu piispa oli kaikissa vaalikeskusteluissa aina konservatiivisempien arvojen puolestapuhujien joukossa. Kirkossa parhaillaan viriävälle parisuhdekeskustelulle Revon valinta on takaisku. Toivottavasti olen väärässä, mutta jäljet pelottavat. Erityisesti olen ihmeissäni kollegoistani, jotka ennen vaaleja puhuivat kauniisti uudistuksen puolesta, mutta vaalin koittaessa äänestivät Repoa. Mitä me oikein säikähdimme?

Vielä on siivet, jotka kantavat. Yksi pieni viilto oikeaan paikkaan, niin lintu on lentokyvytön, vaikka ulkoisesti muutosta ei huomaa. On Juha Pihkalallakin puolensa, mutta hän on sentään uskaltautunut julkiseen keskusteluun Esko Valtaojan kanssa kirjassa Nurkkaan ajettu Jumala. Mielenkiinnolla odotan, löytyykö uudesta piispasta rohkeutta astua vastaaville areenoille? Kantavatko piispan siivet, vai leikataanko meiltä papeilta pian siivet, että pysyisimme paremmin ruodussa? Silloin eivät siivet enää kanna, keskustelu on tyrehtynyt ennen kuin se alkoikaan. Kuka kääntää selkänsä ja kenelle? Vai olenko minä tehnyt johtopäätöksiä liian pienten merkkien perusteella?

Halua säilyttää siivet, jotka kantavat!

29.3.08

Jälkiä lumessa

Pääsin vihdoinkin ulos kävelemään. Kiirastorstai-illasta alkanut kuumeilu alkaa vihdoinkin hellittää otettaan. Kahdeksan päivän sisäseinien ja -katton katselun jälkeen kaikki oli kuin uutta ja ihmeellistä. Jopa rusakon jäljet.

Ikkunaiineksessä käydään mielenkiintoista keskustelua tärkeistä aiheista. Pyhän kohtaamisen miettiminen oli minullakin mielessä tätä blogia aloittaessani. Kovin pitkälle en itse ole aiheessa vielä edennyt. Sen sijaan Ikkunaiineksen Houkutuslintu -teemaa en ole itse vielä julkisesti pohtinut. Mikä saa miehen lähettämään tolkuttoman määrän tekstiviestejä naiselle, jota ei edes kunnolla tunne? Tämä kuuluu sarjaan ikuisia kysymyksiä. Eivät viestit lopu siihen, että yksi viestittäjä yritetään julkisesti nolata. Aina riittää miehiä tekstiviesteineen. Kyllä me miehet olemme sitten vekkulisti rakennettuja!

Talven törröttäjätkin näyttävät selvinneen ilmeisesti talven ainoaksi jääneestä lumimyräkästä. Mutta kyllä sitä lunta tulikin. Nyt sulaminen on jo kovassa vauhdissa.

28.3.08

Pääsiäinen meni jo...

Kuume kaatoi kiirastorstaina vuoteeseen ja vasta nyt alan palailla takaisin normaaliin elämään. Pääsiäisestä ovat enää muistona kuvan kukat, jotka nekin alkavat jo olla täysin palvelleita.

Ensimmäisen kerran olen ollut läsnä pääsiäismessussa vain kirjallisessa muodossa. Jossain lauantaiaamun kuumehourujen välissä sain saarnani kirjoitettua, mutta sitten oli pakko luovuttaa. Saarnan piti puolestani apuun hälytetty työkaverini.

Vieläkin ovat voimat vähissä. Elämä kuitenkin voittaa. Siihen luotan. Hyvää pääsiäisen jälkeistä aikaa kaikille!

16.3.08

Virvon varvon...

Palmusunnuntaista on tullut kahden erilaisen kulttuurin törmäyssunnuntai. Tuskin kukaan voi olla törmäämättä virpoviin pääsiäisnoitiin.

Nykyinen pääsiäisnoitaleikki on lasten viihteeksi kehitetty yhdistelmä trulliperinnettä (noidaksi pukeutuminen) ja palmusunnuntain virpomisperinnettä (virpovitsat, onnentoivotus ja palkan vaatiminen). Historiallisesti virpominen ja trullit ovat siis vastakkaisia ilmiöitä (virpominen liittyy "siunaamiseen" ja trullit "kiroamiseen"), jotka viittaavat pääsiäisen tapahtumissa eri kohtiin.

Wikipedia kertoo pääsiäisnoidista ja virpomisesta tarkemmin.

Siunaus ja kirous yhdessä ei kuulosta hyvältä. Mutta ehkä tämä onkin vain meidän aikuisten näkökulma. Lapset eivät kiertele palmunsunnuntaina oviemme takana kirous mielessään. Tuskin he edes tietävät hahmonsa historiallista merkitystä. Voidaankin sanoa, että siunaus on ollut kirousta voimakkaampi. Lasten sovelluksessa kiroavista noidista on tullut siunauksen tujia. Eikö tämä ole upea kuva siunauksen voimasta: siellä missä siunataan, siellä ei voi kirota. Muistuttaahhan apostoli Paavalikin Raamatussa: "Rakkaus on kaikkea suurempi!"

Palmusunnuntain ovillamme kiertelevät "noidat" ovat hyvä osoitus siitä, että ei kulttuuria eikä perinteitä voi kahlita (=museoida). Me voimme kyllä kertoa vanhoista perinteistä lapsillemme, mutta emme me voi mitään sille, jos he toteuttavat niitä eri tavalla. Museossa olisi mahdotonta elää, vaikka siellä olisi kuinka mielenkiintoista tahansa.

Elämä on jatkuvaa muuttumista. Tämän muuttumisen pysäyttää vain kuolema. Palmusunnuntain muuttunut perinne on vain pieni osoitus muutoksista, joiden keskellä elämme. Muutoksiin voi ja pitääkin suhtautua kriittisesti, mutta niiden vastustaminen vain muutosten pelossa on turhaa voimien tuhlausta.

Niinpä toivotan kaikki ovellani kolkuttavat virpovat trullit tervetulleeksi. Heiltä saamani virpomisoksa ilahduttaa mieltäni vielä pitkään heidän jälkeensä.

3.3.08

Koskikaran polku Leivonmäellä


Koskikaran polulla Leivonmäen Rutajoella pesii yksi merkillisemmistä linnuista Suomessa. Talvisin se lentää pohjoisesta pesimään eteläisen Suomen puronvarsille. Ruokansa koskikara etsii sukeltamalla puron hyiseen veteen. Aivan kosken kuohuissa se ei viihdy, mutta sen löytää usein suvantopaikoista sukeltelemassa.

Leivonmäellä näin kaksi koskikaraa, mutta vain toisesta sain kuvan.

Koskikarasta kiinnostuneille: parempi lähikuva löytyy Wikipediasta ja asiatietoa sivulta ymparisto.fi.

25.2.08

Lumikenkäilyä

Olen koukussa lumikenkäilyyn. Se tapahtui heti ensikenkäilyssä. Lunta ei tosin ollut paljoa, mutta kuitenkin juuri sen verran, että pääsin tuntumaan.

Lumikengillä pääsee paikkoihin, joihin ei suksilla ole asiaa. Siinä niiden viehätys. Haittapuolena on kävelystä koituva kova ääni. Lumi narskuu aika tavalla askelten alla. Tunsin olevani kuin norsu posliinikaupassa yrittäessäni hiipiä lumikengillä ottamaan kuvaa koskikarasta. Vasta lähempänä kosken pauhua onnistuin pääsemään kuvausetäisyydelle.
Kävely vaatii aluksi hieman totuttelua: kävely tapahtuu aavistuksen tavanomaista leveämmässä haara-asennossa. On myös varottava, ettei astu toisen jalan lumikengän päälle. Ylämäessä askel ei lipsu, mutta on käveltävä suoraan - ei sivuttain. Alaspäin tulo on vaikeampaa. Jyrkässä alamäessä kantapään lukitus on laitettava päälle, ettei lennä nokalleen.

24.2.08

Hiihtolomalla Leivonmäellä

Olen hiihtänyt, lumikenkäillyt ja patikoinut
sekä katsellut koskikaroja
Leivonmäen kansallispuiston maisemissa.

Lomasää oli kaikkea: aurinkoa, pilvetöntä taivasta, pilvistä taivasta, lumisadetta, pakkasta, suojasäätä, räntäsadetta, vesisadetta, pakkaskeliä, loskakeliä...

17.2.08

Yhtäkkiä näin suuren kirkkauden eivätkä
jalkani eivät tavoittaneet enää maata:
loma alkoi!
En lähde kuuuhun,
sillä sielläkään ei ole lunta
- niin kerrotaan -
mutta sain eilen kuulla
missä lunta voisi olla.

Eläköön hiihtoloma!

Tapaamisiin loman jälkeen.

15.2.08

Yhdessä

Kaksi Palloa
Yksissä Tuumin
Yhdessä Heijastavat
Meille Maiseman

Valokuvatorstain teema: yhdessä.

14.2.08

Ystävänpäivänä

Hyvää ystävänpäivää!
Olen kyllä jo myöhässä toivotukseni kanssa, mutta kumminkin...

Sain Sahramilta haasteen:

Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

1. Gourmet-ruoka muutamassa minuutissa. Tälle kurssille voisin lähteä Sahramin kanssa. Olen kyllä ollut mukana yhdellä gourmetruokakurssilla, mutta tuon kurssin opeilla ruuan valmistus vie koko päivän. Eipä siis tule usein gourmeiltua.

2. Kuinka pidät työpöydän puhtaana kurssi olisi minulle erittäin tarpeen. Nyt työpöytäni on täynnä papereita, kirjoja ja kaikenlaista tavaraa. Pari kertaa vuodessa raivaan pöydän tyhjäksi väsyttyäni siihen, että joudun etsimään työtilaa muualta kuin oman pöydän ääreltä.

3. Vapaudu jahkailusta kurssi auttaisi minua tehokkaaseen ajankäyttöön. Jahkailu on minulle sitä, että istun tuolillani ja katson ulos ikkunasta saamatta aikaan mitään näkyvää.

4. Digijärjestelmäkameran puhdistus kurssi on tällä hetkellä enemmän kuin tarpeen. Kameran sisään pääsee pölyä, kun putkia tulee vaihdettua milloin missäkin. Photoshopilla joutuu välillä tekemään kovasti töitä, jotta saa pölyhiukkaset pois kuvasta. Ostin jo puhdistustarvikkeetkin, mutta ohjeissa on niin kovat varoitukset toimenpiteen vaaroista, että en ole uskaltanut kajota kamerani sisuksiin. Kurssille siis...

5. Opi purjehtimaan kurssi. Minulla ei ole venettä enkä edes asu meren äärellä. Silti haluaisin opia purjehtimaan. Vain kerran olen ollut purjeveneen kyydissä. Sain silloin seistä hetken myös ruorin takana. Siitä jäi kipinä kaihertamaan...

Tulkaapa mukaan ideoimaan kursseja: Jaska, Pensastasku, Puujalka, Iines J ja Vilijonkka! Erityisesti minua kiinnostaisi kuulla millaisia kursseja Vilijonkka toivoisi voivansa käydä uudessa asuinmaassaan Kiinassa.


11.2.08

Sumuisen harmaa päivä

Tällainen oli sää sunnuntaina, kun lähdin ulos. Kuvakin olisi jäänyt tasaisen utuiseksi, jos en olisi nostanut kävelvää miestä esiin sumun keskeltä.

Sumuista on päässänikin. Kirkkaimpia aikoja odotellessa nautin tästä kaiken valtaavasta pehmeydestä. Aamuisin sentään loistaa kirkavalolamppu keittiön pöydällä. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle hämärään päivään.

5.2.08

Tule meille vaan, meillä leivotaan...


Laskiainen aloittaa kirkkovuodessa ajan, jolloin valmistaudutaan pääsiäisen viettoon. Sana laskiainen tulee sanasta laskeutua. Laskiainen on siis laskeutumista mahdollisimman yksinkertaiseen elämään. Tätä kutsutaan myös paastoksi. Paastoaminen on perinteisesti kohdistunut ruokaan: on jätetty pois liha ja kaikki sellainen, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Laskiaisena syödään kermapullia, jotta olisi mitä sulatella paastotessa.

Katsoin eilen Voimalaa YLE TV1:ssä. Aiheena oli energiansäästö. Keskustelusta jäi mieleeni, että kohta me jokainen joudumme paastoamaan - halusimmepa tai emme. Ilmastonmuutosa on tullut jäädäkseen ja se ei tarkoita pelkästään hyvää. Erityisesti jäi mieleeni ympäristötoimittaja Pasi Toiviainen ja hänen kirjansa Ilmastonmuutos nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta. Taidanpa etsiä tuon kirjan käsiini ja lukea. Jotainhan tässä on tehtävä!

Mutta tänään minä paistoin korvapuusteja, vaikka energiaa niihin menikin yli odotusten - jouduin käymään kaupassa kaksi kertaa, kun en heti muistanut tuoda kaikkea tarvittavaa mukanani. Eka kerralla kävelin, mutta toisella kerralla käytin auto lieventääkseni unohduksen tuomaa harmia.

Ajatus korvapuusteista tuli mieleeni katsottuani sunnuntaina japanilaisen elokuvan "Ravintola Lokki". Suosittelen kaikille, jotka pitävät hyväntuulisista elokuvista. Leffa on filmattu Helsingissä.

Runebergin päivänä hyvää laskiaistiistaita!

Runebergin torttua amarylliksen kera. Okaapa hyvä!

Tämä vuosi on minusta kummallinen vuosi. Vietänkö tänään Runebergin päivää vai laskiaista. Ratkaisin juhlaongelman siten, että eilen oli tarjolla torttua ja tänään tuoretta pullaa. Toukokuussa edessä on vastaava ongelma: vietänkö vappua vai helatorstaita? Mutta siitä sitten vappuna. Nyt laitan pullat uuniin ja kahvin tippumaan...

4.2.08

Hakoisten linnavuori, Janakkala

Aurinkoinen ilma houkutteli ulos. Päätin lähteä katsomaan Hakoisten linnavuorta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun vierailen täällä talvella. Yleensä käyn Hakoisilla valkovuokkojen ja orvokkien aikaan.

Polku ylös oli lumen peitossa, mutta hyvinpä tuota pääsi kulkemaan. Onneksi talvi on ollut vähäluminen.

Ylhäällä avautuu Kanta-Hämäläinen maisema. Kuvassa katson kohti etelää.

Hakoisilta avautuva näkymä on vanhaa kulttuurimaisemaa. Kuvassa vasemmalla näkyvät Janakkalan Pyhän Laurin kirkko ja Tarinmaan koulu.

3.2.08

Yksi on voima ylitse muiden...



... mikä vie läpi vaikka harmaan kiven.

Hakoisten linnanvuoren hiidenkirnu talviasussaan sunnuntaina 3.2.2008. Melkoinen voima on ollut pienellä kivellä/kivillä ja jääkauden loppuvaiheen sulamisvesien virtauksilla.

Valokuvatorstain haaste 77:n aiheena on voima.

31.1.08

Vihdoinkin lunta!

Tänä aamuna heräsin siihen, että maa oli valkoinen. Tiesin toki jo illalla maate pannessani tätä odottaakin. Edellinen lumi suli pois niin nopeasti, että se tuntui jälkeenpäin miltei unelta. Päätin olla nyt nopea. Odotin kamera valmiina päivän valkenemista. Otin kuvan heti, kun valoa oli vähänkään riittävästi. Nyt ainakin tiedän maan olleen oikeasti valkoinen.

Ulko-oven takana odotti lähes parikymmensenttinen lumikinos. Lumityöt kuitenkin jäivät omalta osaltani vain oven edustan putsaamiseen, sillä toimeliaat naapurit olivat ehtineet kolaamaan pihan ennen minua.

Hiihtämään en tänään töiltäni ehtinyt. Viime talvena ehdin suksien päälle yhden ainoan kerran. Saas nähdä miten käy tänä talvena. Jos lunta on vielä viikolla 8, niin silloin aion kaivaa sukset esille ja viettää oikeaa hiihtolomaa. Lumen puutteessa patikoin.

29.1.08

Ylimääräisen vapaapäivän käyttö

Kaiken ylimääräisen vapaa-ajan käyttäisin tällä hetkellä luultavasti valokuvaamiseen: lintuja, luontoa, maisemia jne. Kamera minulla on lähes aina mukana, joten ei vapaata aikaa ole koskaan liikaa. Lintukuvaukseen minulle kelpaa tavallinen varpunenkin. Sen elämää on kiva seurata kameran linssin läpi. Kaiken lisäksi varpunen on kaupunkilaistuneena niin kesy, että utelias kameramies ei sitä kovin helposti häiritse.

Kuva liittyy inspiringpicturen haasteeseen 28.1.

28.1.08

Varusteet sään mukaan

Saappaat jalkaan ja menoksi...

Valokuvatorstai ja aihe: humoristinen. Lintu on kuvattu Hietalahdessa Helsingissä 27.1.2008.

23.1.08

Mustavalkoista

Otan tällä kuvallani osaa inspiringpicturen kuvahaasteeseen 14.-27.1. Haasteen aihe on "mustavalkoista". Kuva itsessään ei ole mustavalkoinen, vaikka värisävyjä siinä ei järin montaa olekaan. Halusin kokeilla onko mahdollista ottaa monivärinen mustavalkoinen kuva. Kuvan mustavalkoisuus ei ole väreissä vaan aiheessa. Mielelläni kuulen kommenttejanne siitä, miten olen tässä onnistunut.

21.1.08

Tätä mietin viime sunnuntaina

Raamattua luetaan usein hengellisten silmälasien lävitse. Mutta joskus voisi olla terveellistä jättää silmälasit syrjään ja kuunnella luettua ihan sellaisenaan. Alla pieni esimerkki siitä, mitä tarkoitan.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”... Lue lisää Matt. 19: 27-30.

Olemme tottuneet kutsumaan Jeesuksen seuruetta opetuslapsiksi. Asiallisesti ottaen heitä voitaisiin kutsua myös oppilaiksi, sillä sitähän he olivat. He opiskelivat ja Jeesus oli heidän opettajansa.

Ajanlaskumme alussa ei tunnettu vielä opintotukea eikä opintolainaa. Jos halusi opiskella, oli jätettävä kaikki ja lähdettävä opettajan matkaan. Opetus tapahtui usein siten, että opettaja kiersi paikasta toiseen ja opetti pysähtyessään paikalle kokoontuvia ihmisiä. Tällainen opettaja oli myös Jeesus sekä joukko muita. Meitä vastaava peruskoulu käytiin synagogissa fariseusten ja lainopettajien johdolla.

Pietari ja kumppanit joutuivat siis oikeasti tekemään valinnan oman työnsä, perheensä yms. ja opiskelun välillä. Opiskelu Jeesuksen johdolla olisi ollut mahdotonta, jos ei olisi lähtenyt ja jättänyt kaikkea muuta taakseen.

Meidän tilanteemme on tänä päivänä toinen. Me emme välttämättä joudu jättämään kaikkea päästäksemme opiskelemaan. Toki joudumme silti tekemään valintoja, sillä kaikkea emme voi mekään saada. Mutta meidän vaihtoehtomme ovat usein hyvin erilaisia kuin mihin Pietari törmäsi omassa opiskelussaan. Tästä johtuen myös kysymyksemme Jeesukselle on erilainen.

Kristittynä eläminen on yhä edelleenkin Jeesuksen oppilaana oloa. Tässäkin tilanteemme eroaa niiden kahdetoista ensimmäisen oppilaan tilanteesta. Enää ei ole tarvetta kierrellä. kun opetus on jokaisen käden ulottuvilla (tai ainakin kirjakaupan/kirjaston hyllyltä noudettavissa) ja kirkkokin löytyy jokaiselta paikkakunnalta. Olisi vain uskallettava kysyä se oma kysymys.

16.1.08

Haluan välttää mustavalkoisuutta

Pappina törmään usein mustavalkoiseen ajatteluun. Pitäisi sanoa selvästi sitä ja tätä: synti synniksi ja armo armoksi. On ihmisiä, jotka toivovat papin käyttävän Raamattua kuin kirvestä tai lekaa. Kunnon huitaisulla totuus kerralla selväksi! Näin tehden Raamatun teksti kuitenkin kivettyisi kiveksi. Siitä tulisi jähmeä patsas, joka ei enää hengittäisi.

Elämä on jatkuvaa muuttumista. Koko ajan tapahtuu jotakin. Ihminen muuttuu eläessään. Maisema muuttuu ajan myötä. Hetkeä, jolloin liike lakkaa, kutsutaan kuolemaksi. Liike jatkuu toki vielä jonkin aikaa kuolemankin jälkeen, kunnes meistä on tullut pelkkää multaa. Sitten ei ole enää mitään, mikä liikkuisi.

Raamatun teksti alkaa elää, kun löydämme rivien välit, joissa nuo vanhat kirjoitukset ja oma elämämme saavat kosketuspintaa. Näin opin juutalaiselta Peter Pitzeleltä, jonka yhdellä kurssilla olen saanut olla mukana. Tällaista raamatunlukutapaa kutsutaan bibliodraamaksi. Olen monet kerrat bibliodraamaprosessia joko ohjatessani tai sellaisessa mukana olleena huomannut, kuinka mustavalkoinen uskonnollisuus saa aivan uusia ja yllättäviäkin värisävyjä prosessin edetessä. Sävyt löytyvät yleensä helposti, mutta toisinaan myös vasta kivun kautta. Siksi on tärkeää, että prosessia ohjaa koulutettu biliodraamaohjaaja. Myös kaikkea vallankäyttöä pitää välttää. Sellainen ei ole sallittua tilanteessa, missä ihmiset ovat herkällä tunnolla liikkeellä.

Tulevaisuudentutkija Elina Hiltunen puhuu heikoista signaaleista. Se on merkki oudosta ilmiöstä, muutoksen ensioire, joilla ei ole menneisyytä, mutta ehkä sitäkin suurempi tulevaisuus. Riittävä määrä heikkoja signaaleja voi antaa jo suuntaa eteenpäin. Jos siis tulevaisuutta voidaan tutkia heikkojen signaalien avulla, niin miksei myös menneisyyttä. Raamattu kertoo ihmisistä paljon ennen meitä. Sen sivuilla törmäämme kulttuureihin, joista nykyisin on vain vähän jos mitään jäljellä. Silti heikkojen signaalien avulla sieltä voimme löytää aina jotain uutta ja ajankohtaista omaankin elämäämme. Ihminen kun ei ole juurikaan muuttunut ihmisenä. Vain aika on toinen - ja tavat.

Nuorena elin läpi hyvin mustavalkoisen kauden. Se oli silloin tarpeen. Nykyisin mustavaloisuus on kaunista vain valokuvissa. Niissä se on jopa tehokeino. Elämässä mustavalkoisuus ahdistaa.

___________________________________________
Tämä kirjoitus on osa prosessia, missä etsin kuvaa osallistuakseni INSPIRINGPICTUREn kuvahaasteeseen. Minusta tuo yllä oleva kuva on siihen liian helppo ratkaisu. En tässäkään haluaisi olla mustavalkoinen.

14.1.08

Sain kukkia ja kunniamaininnan!

Jalokuvaaja Iines J antoi minulle sunnuntaina kukkakimpun ja kunniamaininnan. On aina mieltä lämmittävää saada tällaista palautetta. Kirjoittaessani ensimmäistä postaustani 28.11.2005 en osannut kuvitellakaan millaiseen maailmaan astuin. Olen saanut tutustua moniin mielenkiintoisiin ihmisiin.


Omat kunniamainintani ja kukkapuskan annan seuraaville:

Tähän blogimaailmaan minut tutustutti Jaska. Ilman häntä en ehkä olisi koskaan löytänyt tietäni tänne tai ainakin se olisi tapahtunut paljon myöhemmin. Aika pian löysin Anskun, joka itselleni melko vieraan adventtikirkon pappina on monella tapaa antanut minulle uusia näkökulmia omissa postauksissaan. Jossain vaiheessa mukaan tuli Arkiteraputti Kops ja sitä kautta tutustuin Ritaan. Hänen juttunsa saa minut aina hyvälle tuulelle. Gnothi seaton ravitsee minua syvälle menevillä ajatuksillaan. Niitä joutuu pureskelemaan ja sulattelemaan ajan kanssa, mutta se kannattaa. Erittäin innostavaa on ollut tavata pappiskollega Tuomo, jonka postaukset ovat kaikkea muuta kuin puujalkavitsejä. En tiedä mitä kautta löysin tieni Kiltin Tytön Blogiin. Ehkä se oli vain mielenkiintoinen nimi Blogilistalla, mutta blogin takaa löytyi mielenkiintoisia ajatuksia hyvin kirjoittava Heidir. En voi sivuuttaa myöskään Sahramia, jonka hätiköidyt päätelmät ovat jo pitkään koukuttaneet minua. Ne on pakko käydä säännöllisin väliajoin tarkistamassa. Pikkuliinaan olen törmännyt muissa yhteyksissä jo ennen blogiaikaa. Siksi oli mukavaa, kun hänkin avasi oman bloginsa. Vilijonkan tunnen pienestä pitäen, mutta se ei ole syy, miksi haluan nostaa hänen bloginsa näiden kymmenen joukkoon. Käykääpä itse katsomassa! Pensastasku taas tuntee minut pienestä pitäen. Niinpä olen uskaltanut sanoa hänelle, että blogin tunnuslintu ei ole pensastasku vaan punarinta. Tosin tähän lintuasiaan sain apua muualta - minä kun en itse tahdo erottaa toisistaan edes varista ja harakkaa.

Olisi niitä monia muitakin mainitsemisen arvoisia. Tällä kertaa nostin esiin nämä.

7.1.08

Turvapaikka

Kosken kuohujen keskeltä löysin suojaisan paikan. Kovin miellyttävää tuolla tuskin olisi, mutta antaisihan se pientä toivoa selviämisestä. Elämä voi olla pienestä kiinni!

5.1.08

Pieniä iloja

Sahrami on nimittänyt tämän vuoden henkilökohtaisen ilon teemavuodeksi. Teemaan liittyen iloitsin tänään auringon kultaamista puiden oksista harjupolun varrella.
Aurinko tekee illoistakin toisenlaisia. Ei tulekaan heti pimeää, vaan taivaanranta saa erilaisia punaisen sävyjä juuri ennen sinistä hetkeä, josta Heidirillä on upea kuva.

Tällaiset ilon hetket menevät helposti ohi silmien. Niitä ei huomaa, jos ei malta kulkea hitaasti ja "maistella" maisemaa. Kuvan aurinlaskua varten ei tarvitse edes lähteä minnekään. Riittää, kun katsoo ulos ikkunasta.

On muuten mielenkiintoista miten erilailla eri ihmiset kokevat maiseman. Tänään maisema oli minulle täynnä värejä ja tuulessa huojuvia puita, mutta en huomannut yläpuolellani olevia pyrstötiaisia ilman apua. Ne pitivät melkoista siritystä ruokailunsa lomassa. Mutta sitäkään en osannut kuulla. Mitä muita ilon aiheita mahtaakaan jäädä huomaamatta? Luultavasti monia. Yksin olisin aika kapea-alainen ihminen. (Kuva pyrstötiaista on otettu 1.1.2008. Tänään en ehtinyt vaihtaa kameraani sopivampaa putkea ennen kuin linnut siirtyivät pois näkyvistä.)

Oikein hyvää henkilökohtaisen ilon teemavuotta jokaiselle blogini lukijalle!

4.1.08

Kohtaaminen luonnossa

Kuljinpa tänään erään puron vartta toivoen löytäväni koskikaran. Lintua en nähnyt, mutta vastarannalta bongasin kuvan jäisen krokotiilin. Tosin takajalat näyttävät enemmän heinäsirkan jaloilta ja kuonokarvat tuovat mieleen pikkukakkosen Ransu-koiran.

31.12.07

Lupaus tulevalle vuodelle

Kristallipallon puutteessa katsoin joulukuusenpalloon. Näkemäni perusteella uskallan luvata ottaa tulevan vastaan nöyrästi polvillani - avoimesti ja aistit valppaana.

Tulevaisuudelta on lupa odottaa yllätyksiä. Parhaiten ne havaitsee, kun on niihin valmistaunut.

Kuva liittyy haasteeseen INSPIRINGPICTURE 31.12.

30.12.07

Aikuisuuden pohdintaa saarnatuolissa

”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja nousevat.” (Luuk. 2:33)

Galatalaiskirje kuvaa tätä koetusta näin: ”Niin kauan kuin olimme alaikäisiä, olimme maailman alkuvoimien orjia. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi...” (Gal. 4:3) Ei tämä nyt kovin koetukselta kuulosta, mutta siitä siinä on kysymys.

Jeesus kerran kulki sapattina viljapellon laitaa. Hänen opetuslastensa tuli nälkä, ja he alkoivat katkoa tähkäpäitä ja syödä. (Matt. 12:1) Virhe ei ollut tähkäpäiden katkominen, vaan se, että se tapahtui sapattina. Evankeliumit kuvaavat fariseukset alaikäisinä perinnäissääntöjen orjina – maailman alkuvoimia nekin. Perinnäissäännöillä nimittäin selitettiin Jumalan lakia ja annettiin sen toteuttamiseen käytännön ohjeita. Siksi sapattina ei saanut katkoa tähkäpäitä, sanoivat fariseukset. Paljon muutakin vastaavaa Jeesus teki ja opetti, jotta ihmiset olisivat päässeet irti alaikäisyydestään. Siihen hänen vastustajansa kompastuivat. He eivät olleet valmiita luopumaan totutusta turvallisuudestaan ja tulemaan aikuisiksi.

Huomatkaa: evankeliumin mukaan me olemme Jumalan lapsia, mutta emme alaikäisiä. Jumalan lapseus on aikuisuutta.

Mitä on aikuisuus? (Lainaukset monisteesta Aikuisen ihmisen elämänkokemus, toim. Rain Ots, Aikuis – ALMA 1, Kokeilumoniste 5, ESR, Tampere 2000 – sen johdantoartikkelista ”Mitä on aikuisuus?”)

”Filosofi Immanuel Kant kirjoitti aikanaan kotikaupunkinsa paikalliseen sanomalehteen artikkelin ”Vastaus kysymykseen: mitä on valistus?”. Valistus on Kantin mukaan vapautumista itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on tila, jossa ei kyetä ajattelemaan eikä toimimaan itsenäisesti, vaan ainoastaan jonkun muun ohjauksen alaisena. Ajattelemisen ja todellisuuden tajuamisen kannalta tämä merkitsee sitä, että itsenäisen maailmankuvan muodostamisen sijasta kaivataan muiden valmiiksi miettimiä ja muotoilemia totuuksia. Kun sellaisia totuuksia löytyy, alaikäisyyden tilassa olevaa ei kiinnosta, mihin ne perustuvat. Kun niitä ei löydy tai ne osoittautuvat satunnaisiksi ja ristiriitaisiksi, alaikäisyyden tilassa oleva on pettynyt ja saattaa vaipua masennukseen.

Toiminnan ja jokapäiväisen elämän järjestelemisen kannalta alaikäisyyden tila taas ilmenee kykenemättömyytenä asettaa itse itselleen päämääriä. Alaikäisyyden tilassa olevan toiminta riippuu ulkoa tulevista virikkeistä ja hänelle tarjotuista toimintavaihtoehdoista. Onhan selvää, että jos ihminen ei kykene muodostamaan ja hallitsemaan itsenäisesti maailmankuvaansa, hän ei näe myös sitä, miten hänen näkemyksensä vaikuttavat hänen tekoihinsa, miten hänen tekonsa vaikuttavat maailmaan, ja miten tämä maailma vaikuttaa hänen maailmankuvaansa ja hänen tekoihinsa. Jos maailmankuvan jättää jonkun muun pohdittavaksi, niin täytyy vain luottaa siihen että toiminnankin tarkoituksenmukaisuus ja päämäärä ilmenee tälle jollekin muulle. Oikean alaikäisen eli lapsen kohdalla tämä joku muu on joku aikuinen kasvattaja, joka huolehtii ja on vastuussa lapsen maailmankuvan muodostumisesta ja hänelle tarjottavista toiminnallisista virikkeistä. Alaikäisyyden tilassa olevan aikuisen kohdalla tämä joku muu on sattuma. Tai ei kukaan.”

Fariseusten alaikäisyyden tilaa voidaan pitää itse aiheutettuna. He pitivät kiinni perinnäissäännöistä. Heidän totuutensa olivat muiden valmiiksi miettimiä ja muotoilemia. Jeesuksen aikuinen käyttäytyminen sapattina viljapellon reunalla merkitsi heille uhkaa, sillä se kyseenalaisti heidän omaksumansa totuudet.

Evankeliumien kuvaamat fariseukset ovat jo kauan sitten poistuneet keskuudestamme. Vai ovatko? Voivatko kristitytkin olla alaikäisiä?

Entiselle nunnalle Karen Armstrongille alaikäisyydestä luopuminen merkitsi lähtöä pois luostarista. Mutta oman alaikäisyytensä hän huomasi vasta kirjoittaessaan kirjaansa Jumalan historia. Kirjoittaessaan hän perehtyi tarkasti kaikkiin kolmeen suurimpaan yksijumalaiseen uskontoon: juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamilaisuuteen. Armstrong kirjoittaa: ”Toivoin vain, että olisin tiennyt tämän kaiken jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun olin aloittamassa uskonnollista elämäntaipalettani. Olisin säästynyt paljolta pelolta ja huolelta, jos olisin kuullut – kaikkien kolmen uskonnon arvostetuimmilta yksijumalaisuuden asiantuntijoilta – että minun tulee pyrkiä tietoisesti rakentamaan omaa mielikuvaani Jumalasta eikä odottaa hänen laskeutuvan luokseni korkeuksistaan.” (Karen Armstrong, Jumalan historia, Ajatus kirjat 2007, s. 21)

Alaikäisyydessä kiehtoo sen helppous. Jokaisella ihmisellä on käsitys maailmasta eli maailmankuva. Se on kokonaisnäkemys, jonka avulla hahmotetaan maailmaa. Maailman kuvalla voidaan tarkoittaa paitsi yksityisen ihmisen, myös tietyn aikakauden, uskonnon tai ideologian mukaista käsitystä maailmasta. Tilanteissa, jollin maailmankuvan hahmottaminen käy itselle liian rankaksi, me turvaudumme alaikäisyyteen. On helpompaa, kun joku toinen kertoo rajat ja elämisen ehdot.

Oma tieni pois alaikäisyydestä alkoi noin 25-vuotiaana. Se oli kipeä irtautuminen uskonnollisesta ryhmästä, missä vastustettiin kaikkea sellaista, mille ei löytynyt selvää raamatullista selitystä. Tuossa ryhmässä Jumalan sana oli kivettynyt kiveksi. Luopuminen tuon ryhmän turvallisuudesta merkitsi minulle astumista ulos kylmään maailmaan. Ei ollut enää valmiita vastauksia. Oli totuttava epävarmuuteen. Karen Armstrongin tavoin jouduin itse ottamaan selvää millaiseen Jumalaan uskon.

Tällä alaikäisyydestä luopumisen tiellä olen yhä edelleenkin.

”Käänne aikuisuuteen edellyttää kolmea asiaa.

Ensinnäkin kykyä ihmetellä. Tällaista ihmettelemisen kykyä olemme kaikki harjoitelleet silloin kun olimme lapsia.

Toiseksi aikuisuus edellyttää kykyä ja rohkeutta ajatella kriittisesti, eli kysellä omien käsityksien ja toiminnan rajoituksien ehtojen perään. Tämä vaatii rohkeutta. Tällaista rohkeutta, eli valmiutta luopua vanhoista käsityksistä, opitaan yleensä murrosiässä.

Kolmanneksi tarvitaan vielä arvostelukykyä, vastuun ottamista omasta itsestään ja todellisuudesta, jota opitaan iän ja kokemuksen karttumisen myötä.”

Jumalan lapsina me emme ole lapsia siinä merkityksessä kuin mitä me lapsella arkipuheessamme tarkoitamme. Jumalan lapseus on luottamista Jumalaan ja tässä luottamuksessa vapautta elämän ihmettelyyn, rohkeutta kriittisyyteen (Ei mitään pitäisi niellä purematta!) ja vastuun ottamista itsestä ja todellisuudesta.

”Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: ’Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.’" (Luuk. 2:34-35)

Kivuliasta oli Mariankin aikuistuminen – se oli kuin miekan isku sydämeen. Mutta kivusta huolimatta ei ole tarpeen pelätä aikuistumista, sillä juuri siksihän Jeesus tuli ihmiseksi ihmisten rinnalle, jotta hän voisi meitä alaikäisyyttä kaihoavia ymmärtää.

Ja entäpä naisprofeetta Hanna. Hänen tiensä alaikäisyydestä aikuisuuteen kesti 84 vuotta. Siihen mahtuu varmasti monta tuskaisaa hetkeä, ehkä epätoivoakin, kun odotuksella ei näytä olleen loppua näkyvissä. Lopulta kuitenkin tulee hetki, jolloin Hannan pitkään kulkema polku tulee uuteen käännekohtaan hetkellä, jolloin Jeesus tuotiin temppeliin.

Juuri sillä hetkellä Hanna tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta. (Luuk. 2:38)

Meillä jokaisella on oma tiemme alaikäisyydestä aikuisuuteen – Jumalan lapsen vapauteen. Kivutonta matkaa ei ole kenellekään luvassa, mutta lopulta koittaa se hetki, jolloin voimme yhtyä Hanna riemuun psalmin 111 sanoin:

Suuret ovat Herran teot! Joka niitä rakastaa, tutkii niitä. (Ps. 111:2)